Silloin tällöin kirjoitan ylös keikkakokemuksiani. Tässä yksi juttukyhäelmä, jossa saikkailee muunmuassa formulakuski Kimi Räikkönen...


Napoli, Italia, 2004


Kone alkoi pudottaa lentokorkeutta keskivipäivän aikaan ja ikkunoista sain ihastella Napolin kaupungin ympäröiviä vuorenrinteitä. Väsymyksestä johtuneet vilunvärsitykset tärisyttivät kroppaani, koska en ollut edellisenä yönä nukkunut silmällistäkään. Olin vain kiireisenä pakannut esiintymisvälineitä ja vaatteita kolmeksi viikoksi. Edellisenä iltana olin saanut puhelun Espanjasta:
”Cross Chanel Production -manageritoimistosta Espanjasta iltaa. Pahoittelen myöhäistä yhteydenottoa. Eräs jonglööri on sairastunut ja tarvitsemme pikaisesti tuuraajan esiintymään Välimerelle M/S Melodyn estradille. Kiinnostaako?”
”Kiinnostaa kyllä. Tiedättekin taksani. Milloin lähtö olisi?”
”Kone Turusta Helsingin kautta Napoliin lähtee yhdeksän tunnin päästä aamu kuudelta”
Mietin hetken, kunnes suostuin diiliin, koska halusin tietää miten italialaisyleisö suhtautuisi joulupukin maasta saapuvaan hulluun suomalaiseen.
Kone laskeutui ja taksitolpalla totesin huvittavan piirteen: kaikkilla napolilaisilla taksikuskeilla oli mittari rikki. Hintaa piti siis alkaa neuvottelemaan ja tinkimään. Lähes kolmeenkymmeneen asteeseen noussut helle nostatti hikipisaroita otsalleni. Lopulta teimme diilin: saisin kyydin Napolin satamaan viidelläkymmenellä eurolla. Matkan aikana juttelimme eilen näkemästämme trilleristä: Suomen Marko Kemppainen oli voittanut skeet-ammunnassa Olympiahopeaa italialaisen kollegan korjatessa koko potin. Rento jutustelu ja vieraanvaraisuus loppuivat satamassa:
”Se tekee sitten sata euroa”
”Mehän sovimme viidestäkymmenestä juuri hetki sitten”
”Niin. Se oli matka lentokentältä satamaan, mutta pitäähän minun päästä lentokentälle myös takaisin”
Verisuonet alkoivat sykkiä ohimoillani. Vihasin kiristäjiä ja huijaajia, koska olin tottunut heihin liikaakin ulkomaanmatkojeni yhteydessä. Thaimaalaiset yrittävät kaikin keinoin hymynsä turvin huijata varomattomilta länsimaalaisilta rahat pois: vaihtorahat annetaan lähes aina väärin, luotokortteja kopioidaan, pankkivirkailijat huijaavat ja huijarit pukeutuvat viranomaisiksi. Egyptissä taksikuskit ottavat jopa taikurikaverinsa pelkääjänpaikalle mukaan, jotta hän voisi huijata kymmeniä tekniikoita käyttäen kaikki uhrinsa rahat. Venäjällä huijarit pukeutuvat jopa asemapalveluhenkilöiksi, jonka jälkeen kiristävät matkalaisilta rahaa uhaten miliiseillä. Ja nyt myös EU:ssa. Huijaritaksikuski. Siksi suuttuneena nousinkin autosta ulos ja avasin takakontin ja näytin oranssia sahakoteloani:
”Tiedätkö, en nyt halua mitään kohtausta järjestää, koska olen erittäin väsynyt ja vittuuntunut. Joten kuuntele tarkasti. Täällä kotelossa on sisällä aito moottorisaha. Jos et 10 sekunnin kuluttua häivy takseinesi sinne mistä tulitkin, käynnistän sahan, jonka jälkeen en vastaa seurauksista.”
Huijari ymmärsi viestini ja poistui vähin äänin. Käännyin ympäri ja näin satamassa uljaan näyn: 127 metrinen valkoinen M/S Melody kellui satamassa ja hyttipojat siirsivät parhaillaan reilun tuhannen matkustajan matkatavaroita alukseen. Aluksen sisäänkäynin edessä seisoi vartija radiopuhelimineen:
”Ja matkalippu kiitos”
”Ei ole, olen tulossa esiintymään”
Mies otti radiopuhelimensa ja sanoi:
”Täällä on joku...” kunnes piti tauon:
”Mikäs on ammattitisi ja mistä maasta tulet?
”Jonglööri ja Suomesta”
”Täällä on joku jonglööri Suomesta, lähettäkää joku vastaan”
Odottelin hikisenä auringon alla reilun puolen tunnin ajan ja mielessäni oli vain vesi, mistä saisin vettä. Viimein laiturille asteli alakuloisen oloinen fyysisesti hyvässä kunnossa ollut parikymppinen nainen, joka kätteli löysästi ja sanoi masentuneella äänellä:
”Moi, oon Linda. Tanssijana täällä. Seuraa minua hissiaulaan”
Kannoin kaksi painavaa matkalaukkuani ja moottorihakoteloni aulaan, jossa jouduimme kuitenkin odottelemaan toiset puoli tuntia hissien vapautumista. Minua alkoi huimata. Auringnpistos oli lähellä.
”Linda hei, mistä voisin saada vettä. En ole nukkunut viime yönä ollenkaan ja ensiksi haluaisin hyttiini lepäämään, työthän alkavat vasta muutaman päivän päästä.”
”Olen saanut ohjeet viedä sinut esimiehesi eli risteilypäällikön toimistoon”
Odottaessamme sain tietää, että Linda oli kotoisin Lontoosta ja hän oli ollut kollegoineen laivalla jo puoli vuotta yhteen menoon.
”Meillä on kaksi näytöstä joka ilta” Linda lisäsi.
Vihdoin hissit vapautuivat ja pääsimme kahdeksanteen kerrokseen risteilypäällikön toimistoon, jonne oli kokoontunut parin uuden tassijan lisäksi bulgarilainen viisikymppinen naispuolinen saippuakuplataiteilija. Viihdytimme toisiamme kertomalla hurjia keikkakomemuksiamme maailman turuilla ja toreilla, koska risteilypäällikköä ei näkynyt missään. Taas alkoi huimata ja kysyin uudestaan:
”Hei Linda tai kuka muu tahansa. Mun on pakko saada vettä, mä pyörryn kohta”
Ja samaan aikaan energinen risteilypäällikkö saapui toimistoon ja sanoi nopeasti:
”Olen Silvio. Pahoittelen viivytystä. Tervetuloa alukseen. Lähdetään tervehtimään kapteenia.”
Komentosillalla kapteeni kätteli kaikki ja piti pitkän juhlallisen puheen, jonka lopuksi totesi:
”Tervetuloa miehistöni jäseneksi”
Kysyin vielä Silviolta:
”Olemmeko todella miehistön jäseniä? Suomessa taiteilijat ovat erillinen yksikkönsä ja elävät vapaasti laivalla”
”Kyllä. Saat osallistua myös kaikkiin evakuointiharjoituksiin.” Silvio sanoi ja kaivoi laukustaan paksun monistenisvaskan.
”Ja tässä on mieheistömme Raamattu. Sinun pitää lukea se kokonaan läpi ja allekirjoittaa sopimus, että sitoudut noudattamaan sääntöjämme. Kolmesta varoituksesta työsuhde päättyy ja rikkuri jätetään lähimpään satamaan. Ja nyt lähdemme intendentin luokse. Ota passisi mukaan, koska se jää haltuumme. Lisäksi saat miehistökortin ja nimilapun rintaasi.”
Intendentin tapaamisen jälkeen lähdimme laivan esittelykierrokselle. Tutustuimme ensin esiintymispaikkaamme, joka oli hieno luksusyökerho lavoineen, punaisine verhoineen ja valojärjestelmineen. Yökerhon ääniteknikko oli saapumisestamme niin innoissaan, että italialaiseen tapaan halasi ja antoi poskisuudelmia kaikille. Kiersimme myös läpi kasinon, kuntosalin, sauanaosaston, kannen uima-allasosaston sekä Tax Free -myymälän. Menimme taas baarin ohi ja sanoin Silviolle:
”Mun on pakko saada jotakin juotavaa, kuolen kohta”
”Et voi ostaa tiskiltä mitään. Kassa ei voi ottaa vastaan käteistä, koska kaikille matkustajille on jaettu laivan oma luottokortti, jota he käyttävät koko viikon ajan. Voit kohta ostaa juotavaa henkilökunnan kuppilasta.”
Sain vihdoin hyttini avaimen ja lähdimme pohjakerrokseen henkilökunan alueelle. Purin laukkuni ahtaaseen ikkunatomaan kopperoon, jonne juuri ja juuri mahduin istumaan. Käytävät vilisivät kiireisiä tummaihoisia työntekijöitä, joiden perässä läksin tutustumaan henkilökunnan kuppilaan. Saavuin pieneen huoneeseen, jonka pöydät olivat täynnä työntekijöitä tupakoimassa ja pelaamassa korttia. Tiskille päästyäni sanoin:
”Tarvisten äkkiä vettä. Iso pullo. Onko?”
”Löytyy”
”Selvä, kuusi puolentoista litran pulloa kiitos”
Hytissäni korkkasin ensimmäisen ja join yhdellä huikalla. Miten helvetissä selviän täällä elossa kolmen viikon ajan? ajattelin katsoessani ahtaan hyttini kolkkoa sainää. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää miksi Linda oli masentunut. Laiva alkoi täristä diesel -moottoreiden käynnistyttyä ja se irtaantui satamasta kohti Tunisiaa.

Aamulla aloitimme harjoittelun yökerhossa. Paikalla olivat kaikki näytösken esiintyjät tanssityttöineen, taikureineen ja avustajineen. Paiskasin kättä valo- ja ääniteknikoiden lisäksi italialaisen taikuri Luca Volpen kanssa, joka avustajineen siirsi painavia illuusioita näyttämölle. Myös Silvio tuli paikalle, jolloin sanoin:
”Onko moottorisahabensa tullut jo paikalle?”
Silvio näytti hölmistyneeltä, kunnes kakisti:
”Sahabensa?”
”Niin. Eivätkö espanjalaiset ole ilmottaneet tarpeitani? Enhän saanut ottaa sahabensaa lentokoneeseen mukaan?”
”En ole saanut minkäänlaista tietoa” Silvio vastasi hätääntyneenä.
”Mitäs nyt tehdään? En voi esiintyä ilman bensaa”
”Tunisiaan sinun ei kannata mennä sitä etsimään, mutta parin päivän päästä saavumme Maltalle. Käy silloin ostamassa bensa-asemalta”
Jatkoimme treenejä ilman esitystäni. Sain kuitenkin sovittua valo- ja äänentoistoasiat kuntoon. Huomasin samalla, että Luca Volpe esitti vanhentuineita illuusioita sahaten naisen kahteen osaan. Lisäksi hänen esiintymismusiikkinsa oli parikymmentä vuotta jäljessä. Ja pahinta oli esiintymistyyli. Se oli imelä. Hän piti itseään kuitenkin huipputaikurina, mutta Suomessa olin tottunut laatutaikuuteen. Kuka tahansa suomalainen olisi pessyt Lucan mennen tullen. Arvelin jo etukäteen, että räjäyttäisin yhteisnäytöksessämme koko potin. Varastaisin show'n - tai ainakin se olisi tavoitteeni - kunhan saisin vaan bensaa sahaani.
Tunisiaan en halunnut lähteä, mutta saapuessamme Maltalle lähdin innoissani seikkailemaan pitkin historiallista saarta. Sataman lähellä näin ensimmäisen huoltoaseman. Tiskillä kysyin:
”Onko teillä moottorisahabensaa? Kaksitahtimoottoriin”
Myyjä vain levittteli käsiään, koska ei osannut englantia.
Otin kynän ja piirsin paperille moottorisahan ja vierelle bensakanisterin. Mies näytti entistä hölmistyneemmältä. Viisi huoltoasemaa ja kuusi tuntia myöhemmin aloin olla jo huolissani: M/S Melody lähtisi kohta satamasta ja koko saarelta ei löytynyt bensaa kaksitahtimoottoriin. Ensimmäinen keikka olisi jo huomenna ja sitä ennen ei olisi pysähdyksiä muissa satamissa.
Laivan lähdettyä kiiruhdin Silvion toimistoon:
”Ei löytynyt sahabensaa koko saarelta”
”Käsittämätöntä, taidamme olla pulassa” Silvio sanoi ja alkoi haroa hiuksiaan huolestuneesti, kunnes jatkoi:
”Käyppä vielä kysymässä konehuoneesta kannelta kaksi laivan peräosasta. Kysy konemestaria”
Tein työtä käskettyä ja puikkelehdin ahtaita henkilökunnan käytäviä pitkin kohti konehuonetta. Kaikkialla tuoksui öljy. Avasin konehuoneen oven. Joku huusi jotakin, mutta huuto peittyi moottoreiden jylinään. Haalaripukuinen hahmo tuli lähemmäksi ja esittäytyi konemestariksi:
”Silvio lähetti minut. Tarvitsen bensaa moottorisahaan”
”Selvä, sotken sulle kunnon sekotuksen” mies sanoi ja valutti kanisterista bensaa lasipulloon. Hän lisäsi vielä öljyä. Korkki oli kadonnut, joten hän repäisi kankaanpalan ja upotti sen pullonkaulaan. Melkoinen Molotovin cocktail, ajattelin huvittuneena.
Laitoin lasipullon hyttini pöydälle ja aloin lukea miehistön Raamattua:
”Turvallisuusohjeet: laivassa kaikenlainen tulenkäyttö on kiellettyä. Kynttilöiden käytöstä rangaistaan. Palavien nesteiden hallussapito ehdottomasti kielletty.”

Lähdimme Maltalta ja aloin valmistautua illalla tapahtuvaan keikkaamme. Meillä olisi kaksi samansisältöistä näytöstä, koska kaikki matkustajat eivät mahtuneet kerralla yökerhoon. Laitoin tumman pukuni päälle ja menin takahuonetiloihin katsomaan tanssijoiden alkulämmittelyä. Raotin verhoja ja katsoin saliin. Pöydät olivat tupaten täynnä matkustajia parhaissa vaatteissaan nauttimassa shamppanjaa ja cocktaileja.
Näytöksemme alkoi Silvion juonnolla, jonka jälkeen kahdeksan tanssijaa valloittivat estradin Tuhannen ja yhden yön tarinat -teemalla. Tanssijoiden puvut ja koreografiat oli hiottu äärimmileen, mutta aistin heidän silmissään ja ilmeissään ahdistusta ja surua. Show meni kuitenkin heiltä täydellisesti ja mieleeni tuli Las Vegasissa näkemäni esitykset. Tanssijoiden jälkeen Luca valloitti estradin esittämällä osittain vanhentunutta näyttämötaikuutta hymyillen teennäisesti ja imelästi yleisölle valkaistune hampaineen. Loppuhuipennuksessa hän tunki avustajansa ahtaaseen laatikkoon ja sahasi hänet kahtia. Italaialaisyleisö ei ollut erityisen vaikuttunut, mutta taputti kohteliaasti. Luca ei ollut missään nimessä huono taikuri, ennemminin keskitasoinen. Show oli peruskamaa. Sykkeeni nousi, jännitykseni lisääntyi ja adrenaliini alkoi erittyä vereeni. Silvio asteli jälleen estradille:
”Ja nyt hyvä yleisö! Ensimmäistä kertaa laivallamme. Suoraan kylmästä pohjolasta jääkarhujen ja joulupikin maasta. CrazyFinn, ole hyvä”
Esiintymismusiikki alkoi soida, ryntäsin lavalle hymyssä suin Silvion Jääkarhu -spiikin johdosta ja aloin heittää vauhdikkaasti kolmea hopeanväristä keilaa kolme kertaa itsensä ympäri. Muutaman sekunnin taiteiluani kuulin yleisöstä yllätyksekseni ensimmäistet ”Bravo” -huuhahdukset. Yllätyin, koska menossa olivat vasta alun lämmittely- ja perustemput ilman mitään erikoista. En ollut tottunut tällaiseen Suomessa ja nopeasti huomasin, että italialaisyleisö oli varsin avointa ja riehakasta sakkia. Kukaan ei ole kuningas omalla maallaan, ajattelin lisäksi ja jatkoin näytöstäni esittämäälä 9 renkaan pyörityksen vartalon ympärillä ja suomalaisen oluttuoppitempun. 20 minuutin kuluttua oli vuorossa päänumero. Kiskaisin sahani käyntiin ja huomasin sen savuttavan voimakkaasti. Saha alkoi pitää hervotonta mekkalaa ja koko lava täyttyi pakokaasusta valojen tehostaessa savupilviä. Meinasin tukehtua ja aloin yskiä. Näin eturivin katsojien ilmeet ja he olivat suu auki ihmeissään hienoissa puvuissaan cocktail kädessään. Poikkeuksellisen suuresta pakokaasumäärästä johtuen nopeutin temppuani ja menin suoraan asiaan ilman lämmitelykoreorafioita. Laitoin sahan ilmalentoon pallojen kanssa ja lopettaessani tempun olin yllättynyt: italialaisyleisö nousi seisomaan ja alkoi ennakkoluulojeni vastaisesti ja pakokaasusta huolimatta taputtaa vimmatusti. Olinkin tyytyväinen ensimmäiseen keikkaan.
Näytöksien jälkeen kävin konehuoneessa:
”Teeppä vielä toinen pullo. Ja laita pikkasen vähemmän öljyä.”

Seuraavana iltana oli vapaata, jolloin lähdin yökerhoon katsomaan mitä tanssijat nyt olivat keksineet. Istuin salin takaosaan, kunnes paikalle tuli yökerhon ravintolapäällikkö:
”Mitä sinä täällä teet?”
”Seuraan ohjelmaa, kuinka niin?”
”Etkö ole lukenyt mieheistön ohjekirjaa. Sinulla ei ole lupaa istua täällä”
”Kuinka niin” ihmettelin ja katsoin ympärilläni olevia tyhjiä istumapaikkoja.
”Jos joku asiakas haluaisi juuri tulla istumaan sinun paikallasi, hän ei pääsisi istumaan”
”Ei saatana. Yritätkö sä nyt vedättää, onko tämä joku vitsi?”
”Ei ole. Lisäksi sinulta puuttuu miehistön nimikyltti. Opiskele mieheistön ohjekirja. Tämä kerta menköön ilman varoitusta, kun olet uusi täällä. Kolmesta varoituksesta jätetään seuraavaan satamaan. Pyydän sinua nyt poistumaan”
Poistuin yökerhosta käärmeissäni. Esiintyessäni Suomen laivoilla olin tottunut täydelliseen vapauteen. Varustamo oli kiinnostunut vain show'mme tasosta ja vapaa-ajalla saimme tehdä mitä lystäsimme. Otin kaksisataa sivuisen miehistön Raamatun kainalooni ja kävelin miehistön kuppilaan, juomaan italialaista myrkkykahvia maailman pienimmästä kahvikupista. Luin ohjekirjaa ihmeissäni:


Miehistön jäsen ei saa liikkua missään laivan alueella ilman nimikylttiään.
Miehistön jäsen ei saa liikkua matkustajatiloissa ellei ole työtehtävässä.
Miehistön jäsen ei saa käydä kannella, kasinolla, saunassa, kuntosalilla, Tax Free -myymälässä eikä yökerhossa.
Miehistön jäsen ei saa käyttää alkoholia vapaa-ajallaan.
Miehistön jäsen ei saa jutella matkustajien kanssa ellei häneltä erikseen kysytä mitään.
Mieheistön jäsen ei saa tuoda hyttiinsä ketään ulkopuolisia.


Luin kieltoja kauhulla, koska olin työtehtävissä vain kahtena iltana viikossa. Loppuviikko minun pitäisi siis lymytä ahtaassa ikkunattomassa hytissäni ja pikkuruisessa kuppilassa. Italialaiset ovat hulluja, ajattelin. Luin koko ohjekirjan ihmeissäni loppuun. Se oli kuin totalitaarinen käytösohjekirja. Siinä jopa puututtiin miehistön pukeutumiseen vapaa-ajalla. Ohjekirjassa määriteltiin tarkkaan minkä kokoisia koruja naiset saivat käyttää – kyllä millimetrien tarkkuudella – ja kuinka paljon meikkiä sai käyttää ja minkälaisia vaatteita sai käyttää vapaa-ajalla. Käytävällä vastaan tuli Linda, jolloin kysyin:
”Miten hitossa olette kestäneet näissä olosuhteissa puoli vuotta”
”Emme olekkaan, olemme kaikki aivan rikki. Haluaisimme karata laivalta pois, mutta olemme allekirjoittaneet vuoden sopimuksen. Karkaisimme heti, mutta passit ovat intendentin hallussa.” Linda lisäksi ja vei minut tutustumaan hyttiinsä: ahtaassa pikkuhytissä majoittui yhteensä neljä tanssijaa toistensa päällä nukkuen nurkat täynnä vaatteita ja matkalaukkuja.
”Ole onnellinen, että sulla on oma hytti”
Seuraavana päivänä järjestettiin miehistön evakuointiharjoitukset. Minun kriisinaikaisena tehtäväni oli seistä tarkalleen tietyn hytin edessä ja neuvoa karilleajon tai tulipalon sattuessa paniikissa ryntäileviä pääasiassa italialaisia ja espanjalaisia matkustajia kokoontumisasemalle B. Sikäli erikoista, että en osannut sanaakaan italiaa tai espanjaa. 


Itse pääasia eli esitykset menivät täydellisesti ja italialaisyleisö piti näkemästään. Mutta vaapa-aika oli painajaismaista. Minulle tuli ns. hyttikuolema, kun makasin ahtaan hyttini sängyllä laivan keinuessa ja katselin kattoa. Mitään muuta tekemistä ei ollut, missään ei saanut liikkua. Lukemistakaan en tajunnut ottaa Suomesta mukaan. Painajaisen katkaisi ainostaan ruokailut laivan messissä, tupakointi henkilökunnan kannella ja myrkkykahvin lipittely henkilökunna baarissa.
Oli taas ruokailun aika ja taiteilijoista koostunut pöytärymämme kokoontui messiin. Italialaistaikuri Luca Volpe aloitti keskustelun kertomalla, että oli juuri tilannut uuden illuusion samasta taikatehtaasta, jota maailmankuulu taikuri David Copperfiel käyttää. Se maksoin 30 000 dollaria. Minua alkoi ärsyttää, koska itse jouduin harjoittelemaan taitojani, joita ei voinut ostaa taikureiden postimyyntiluettelosta. Siksi totesinkin Lucan lopettaessa elvistelynsä:
”Minäkin tilasin amerikasta uuden jonglööritempun. Neljän moottorisahan heitto. Siinä on hienot näkymättömät siimasysteemit katossa.” Koko porukka rähähti äänekkääseen nauruun, Lucaa ei naurattanut ja tämä sponttaani ja täysin huumorimielessä heitetty kommenttini jätti suuren kuilun välillemme jatkossa.
Muut työtekijät riehaatuivat aina ruokailun aikana, he höpöttivät minkä kerkesivät ja halailivat toisiaan. Aina, kun joku uusi työtekijä saapui ruokalaan koko muu pöytäseurue nousi seisomaan ja huutamaan tervehdyksiä tulijalle. Italialaisille oli imeytynyt myös Ferrari heidän vereensä, sen verran tempperamenttisia he olivat. Myöskään suomalaisille tuttua omaa reviiriä ei ollut vaan kaikki olivat kimpussani jatkuvasti halaamassa tai pussaamassa poskille. Yritin kuitenkin rauhassa syödä pihviäni, jolloin ääniteknikkomme katsoi minua huolestuneesti. Laittoi kätensä otsalleni kuin mitaten kuumetta ja totesi:
”John, oletko sinä kuumeinen? Kun olet noin rauhallinen ja hiljaa?”
”Pitsikö minun heittää voltti takaperin? Yritän vain syödä pihviäni, ei sen kummempaa”.
Tähän valoteknikko totesi:
”Anna Juhan olla rauhassa! Minä kyllä ymmärrän. Olen nähnyt kaikki Aki Kaurinmäen elokuvat ja tiedän, että suomalaiset saattavat istua koko illan ravintolassa sanomatta toisilleen sanaakaan”.
Yritin selvittää, että näi ei ole asian laita vaan Akin elokuvat ovat fiktiota ja taidetta, mutta valoteknikko ei tätä uskonut, koska piti Kaurismäen elokuvia dokumentaarisina.
Lähdin henkilokunan tupakkakannelle, jossa näin kymmeniä afrikkalaisia työntekijöitä katsemassa merelle. Menin myös kaiteen lähelle ihastelemaan raivoavaa merta, tähtiä ja kuunsiltaa, ja sytytin vihreän Barclayn. Vieressäni seisoi kenialainen kokki, jonka silmät olivat kostuneet. Hän katseli merelle lasittuinein silmin ja sanoi: ”Kaipaan lapsiani ja vaimoani”
”Oletko pitkälläkin työrupeamalla”
”Vielä vuosi jäljellä ilman vapaapäiviä. Mutta pakko oli lähteä Keniasta, kun siellä ei ollut töitä. Ja tätäkin työtä teen riistopalkalla, mutta se on silti iso raha Keniassa.”
Surkuttelin työntekijöiden kohtaloa ja painun hyttiini omaan painajaiseeni. Hetken kuluttua oveeni koputettiin. Avasin ja näin edessäni bulgarialaisen saippukuplataiteilijan kassissaan neljä pulloa punaviiniä.
”Maistuisiko punaviini?” nainen kysyi.
"No totahan toki, tervetuloa” vastasin innoissani. Järjestimme yhteiset salaiset hyttibileet joiden aikana päivittelimme laivan uskomattomia sääntöjä. Seuraavan päivän krapulakaan ei haitannut, koska jälleen oli vapaapäivä.
Melody ankkuroi Ibizan satamaan ja ristelypäällikkö ilmoitti, että koko ilta ja yö olisi vapaata, Melody nostaisi ankkurin vasta seuraavana päivänä. Läksin rantabulevardille nauttimaan kymmenen euron kiskurihintasia oluita samaaan aikaan, kun ilotytöt yrittivät houkutella minua strippibaaheihin ja yökehojen sisäänheittäjät markkinoivat diskojen sisäänpääsyalennuksia. Alennuksien jälkeenkin pelkkä sisäänpääsy maksoi 50 euroa, joten en pelkästä periaatteesta halunnut mekkalaan kuuntemaan teknomusiikkia. Sen sijaan tarvitisin esitykseeni tavallisen mustan t-paidan. Kiertelin aikani kauppoja ja edullisin minkä löysin oli 60 euron hintainen. Päivittelin Ibizan uskomattomia hintoja ja niin päivittelivät muutkin. Tapasin baarissa kaksi ruotsalaistyttöä, jotka olivat pulassa: ”Tulimme tänne juhlimaan viikoksi, mutta koko matkabudjettimme kului jo kahdessa yössä. Nyt meillä ei ole rahaa ruokaan”.
Viimeisessä baarissa tapasin sattumalta yhden laivan työntekijän. Ranskalainen Mylene oli laivassa toimintakoordinaattorina leikittämässä lapsia ja järjestämässä aikuisille aktiviteetteja. Otimme yhteisen taksin satamaan ja vietimme yhteiset jatkojuhlat. Vaihdoimme yhteystietoja ja Mylene kutsui minut luokseen Lyoniin. Lupasin tulla.
Seuraavana päivänä tapasin henkilökunnan käytävällä kaksi kaunista laivan Tax Free -myymälän työntekijää. Toinen heistä sanoi:: ”Sinähän olet Suomesta, eikö?”
”Kyllä vain” vastasin, jolloin tytöt kertoivat elisen illan tapahtumista Ibizan baarissa. He olivat nähneet kaksi miestä, joita kaikki piirittivät ja joilta kaikki pyysivät nimikirjoituksia. Naiset istuivat viereisessä pöydässä, mutta he eivät kuitenkaan tunnistaneet miehiä. Pienen simäpelin jälkeen naiset uskaltatuivat pöytään kyselemään:
”Keitäs te olette, kun kaikki pyytävät nimmareita?” Pitempi oli sanonut:
”Olemme formulauljettajia. Minä olen David Couldhard ja vieressäni istuu Kimi Räikkönen”
Naiset kertoivat, että Räikkönen oli yrittänyt saada naisia vielä jatkoille luksusveneelleen, mutta moiseen tottumattomat katolilaiset italiaslaisneidot eivät olleet vaikuttuneita rahasta ja julkisuudesta ja kieltäytyivät kutsusta.

Kolmen viikon Välimeren kierroksen ja painajaismaisten työolosuhteiden jälkeen risteilypäällikkö kiitteli yhteistyöstä ja sanoi:
”Loppukiitokseksi pääset tänään ensimmäistä kertaa laivan yökerhoon. Minä tarjoan.”
Olimme juoneet muutaman cocktailin, kunnes Silvio kahden aikaan yöllä ilmoitti, että lähtee nukkumaan. Jäin yksin pöytääni, kunnes pöytääni tuli istumaan pari italialaisneitoa, He kiittelivät show'sta ja halusivat nähdä baaritemppuja. Otin esiin kolikoita ja tulitikkuja ja aloin esittää parasta osaamistani, kunnes ovelle astui valkotakkinen upseeri. Hän osoitti minua sormella ja sanoi:
”Mitä sinä täällä teet?”
”Pomoni antoi luvan, tämä on viimeinen iltani laivalla”
”Juo oluesi ja häivy yökerhosta hyttiisi!”
Kuuntelin vaativaa upseeria ihmeissäni ja kirjoitin samalla tytöille paperilappuselle hyttini numeron. Järjestimme omat jatkot ja läksiäiset.
Seuraavana päivänä risteilysisäntä kertoi, että emoyhtiöstä oli soitettu, että he haluaisivat tämän koekiinnityksen jälkeen kahden kuukauden kiinnityksen. Vastasin heti:
”Miten te voitte kuvitella, että minä suomalaisena pystyisin olemaan laivalla kaksi kuukautta niin, että ette päästä minua edes saunomaan tai en saa edes yhtä olutta? Makaisin kaksi kuukautta hyttini vankina?”
Kieltäydyin ehdotuksesta välittömästi ja sen lisäksi tein kirjallisen selvityksen ja reklamaation laivan tapahtumista ohjelmatoimistolleni Espanjaan. Huomasin selkkauksen ja väittelyn aikana, että Välimeren maiden kulttuureissa ongelmista ei saa puhua suoraan, kuten Suomessa vaan esimiehiä pitää lahjoa ja nuoleskella ja asioita ja ongelmia pitää kaunistella, joten niitä on mahdotonta korjata. Ehdotukseni saunan käyttämisestä (välttämätön jotta lihakset pääseät rentoutumaan sahaheitosta pitkän kiinnityksen aikana) ja yhdestä päivittäisestä pienestä kaljapullosta tulkittiin niin, että vaadin luksuskohtelua vaikka kyseessä oli mielestäni vähäiset perisuomaliset perustarpeet. Nuoleskelu ja ongelmien vähättely ei kuulu tapoihini ja tällä kertaa se maksoi yhden parin kuukauden uuden painajaisen verran. Olin siis kaikin puolin helpottunut..
Palasin Suomeen ja esiintyessäni Silja Europan estradilla olin onnellinen, kun kaikki esiintyjät saivat olla vapaana. Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat.