(Vedenalaisen jonglöörishow'n treenit Upinniemessa taistelusukeltajien harjoitusaltaassa sponsored by Suunto, Fiskars ja Sukeltajan Maailma -lehti)

Vietän tänä vuonna 25 -v. taiteilijakemuja ja samalla muistelen hienoimpia keikkakokemuksia. Pari tarinaa onkin jo tullut mieleen ja niitä pääset lukemaan blogin sivuvalikon luettelosta.

Tällä kertaa matkaan vuosituhannen vaihteeseen, jolloin aloin keikkailun lisäksi harrastaa laitesukellusta, joka on oiva vastapaino välillä raskaalle kiertue-elämälle. Kesken erään sukelluksen sain idean yhdistää työn ja huvin, ja tässä tarina siitä:

Thaimaa, Phi Phi saaret, 2001:

Makasin sukellusaluksen aurinkokannella tyttöystäväni kanssa ja ihastelin Phi Phi Le -saaren palmurantaa. Samaa rantaa, jossa kuvattiin Leonardo Di Caprion tähdittämä Hollywood -elokuva The Beach. Muutenkin olimme kolmen kuukauden lomallamme noudattaneet lähes orjallisesti The Beach -kirjan päähenkilön matkareittiä. Bangkokin lentokentälle saavuttuamme suuntasimme heti reppureissaajien paratiisiin Khao San Roadille, jossa oli saatavana lähes mitä tahansa mitä voi kuvitella. Kadun rakennuksien alakerrat olivat täynnä ravintoloita, baareja ja matkatoimistoja, jotka olivat erikoistuneet halpojen matkojen myyntiin reppureissaajille. Kadulla myytiin banaanipannukakkujen, käärmeviinan ja huumeiden lisäksi piraattielokuvia ja väärennettyjä henkilöpapereita opiskelijakortista passiin.

Emme ensimmäiseksi yöksi halunneet majoittua kadun yläkertojen majataloissa, koska olimme lukeneet niissä olevan luteita. Otimmekin taksin suomalaisen matkalehden suosittelemaan motelliin, joka osoittautui drive in -bordelliksi. Motellin eteen kurvasi jatkuvasti takseja, joiden takapenkiltä vastaanottoon löntysti vanhempia hikisiä ylipainoisia turisteja, farangeja, kuten thaimaalaiset kutsuivat. Farangien perässä puikkelehti alaikäisen näköisiä pikkutyttöjä ja heidän kiivetessään yläkertaan, he pitivät toisiaan kädestä. Motelli toimi tuntitaksalla, joten vastaanottovirkailija oli ihmeissään, kun halusimme huoneen koko yöksi. Huoneemme oven avattuamme sieraimmiimme kantautui hikinen ja kuuma löyhkä. Sänky oli petaamatta ja lakanoilla valui tuoretta haisevaa spermaa. Kattoon ja seiniin oli kiinnitetty suuria peilejä ja ohuiden seinien läpi kuului kiihkeää pikkutyttöjen ja vanhojen miesten huutoa. Tervetuloa Thaimaaseen, ajattelimme. Ja tätä kohdetta suositteli Matkailu -lehdessä suomalainen Thaimaa -asiantuntija.

Parin viikon Bangkok -seikkailun jälkeen luimme kirjasta Leonardon esittämän päähenkilön reittiä tarkemmin ja suuntasimme rinkkoinemme Koh Samuille. Vuokrasimme ensin skootterin, jolla kiersimme koko saaren tarjonnan läpi. Valitsimme omasta mielestämme hienoimman rannan edullisimman bungalowin, jonka otimme viikoksi. Vuokrasin tuhat kuutioisen mustan Hondan ja vuokrausliikkeen parkkihallissa olin hiukan jännittynyt, koska aikaisempi moottoripyöräkokemukseni rajoittui ainoastaan ajoihin ukkini pappamopedilla Ilomantsissa ja siitäkin oli 15-vuotta aikaa. No olenhan jonglööri, eiköhän tästä selvitä, ajatelin ja tarkastin kaasun, kytkimen ja vaihteiden paikat. Siitä kurvasin suoraan Koh Samuin päätien pahimpaan iltapäiväruuhkaan. En halunnut kiihdytellä, ainoastaan relailla.

Kävin tyttöystäväni hotellilta takasituimelle kyytiin ja kiersimme saaren mutkikasta rantatietä eteenpäin tukka hulmuten palmuja ja merta ihastellen kuunnellen korvalapuista Cranberriersiä MiniDisk -levyltä, joka noihin aikoihin yritti maailmanvalloitusta. Näimme myös banaanipannukakkukauppiaan mopedeineen ja ajoimme hänet kiinni ja pakotimme tien viereen, koska meille oli tullut pannukakkuriippuvuus.

Yksin ajaessani sain toisenlaisia takaa-ajokokemuksia. Koh Samuin skootterihuorat ajoivat minua takaa, tulivat vierelleni ja tarjosivat palveluitaan. Kun en lämmennyt, he muodostivat eteeni tiesulun, jolloin oli pakko pysäyttää. Yksi ilotytöistä sanoi: ”Nyt sinä tulet mukaani. On pakko” ”En muuten tule” vastasin ja kiihdytin pakoon skootterit perässäni.

Rannaltamme erotin toisen pienen saaren jonne eräänä päivänä uin. Saaren keskeltä viidakosta löysin täysin aution bambukepeistä kootun baarin baaritiskeineen ja tuoleineen. Baarin yläpuolella roikkui kyltti, jossa luki: ”The Lost Bar” Katsoin myös seinään kiinnitettyä menua: ”Jos olet eksynyt tänne niin olet todella kadoksissa”

Koh Samuilta jatkoimme hippien ja reppureissaajien suosimalle Koh Phangnanille, jossa oli menossa maailmankuulut Fool Moon -bileet, jolloin kerran kuussa täydenkuun aikaan koko saari ja etenkin sen pääranta täyttyi huumeista, bilekansasta, tulitaiteilijoista ja teknomusiikista. Saimme majoituksen onneksi bungalowista saaren rauhallisemmasta pohjoispäästä. Seuraavana päivänä aloitimme sukellukset, koska se oli pääsyy maassaolomme. Itselläni oli jo Punaisellamerellä hankittu sukelluskortti, mutta tyttöystäväni ei ollut koskaan edes kokeillut sukellusta. Siksi hän suorittikin ensin kokeilusukelluksen, jonka jälkeen hänkin jäi koukkuun: ”Mun on päästävä sukelluskurssille” hän hehkutti.

Koh Phanganilla vedet olivat sameat merivirroista ja säätilasta johtuen, joten suuntasimme lautalla pikkuruiselle Koh Taolle, josta olimme lukeneet ylistyslauseita sukelluslehdistä. Ja totta tosiaan: saarella oli kymmeniä sukelluskeskuksia, jotka järjestivät pilkkahintaisia sukellusretkiä täysihoitoineen. Kolmellakymmenellä dollarilla pääsi koko päiväksi merelle sukeltamaan ja syömään. Ja illalla kaikkien rantojen baarit täyttyivät sukelluspummeista ympäri maailman, nuorista seikkailjoita, jotka olivat tuleet saarelle ilmaiseen sukelluskouluttajan koulutukseen. Koulutuksensa he maksaisivat takaisin työskentelemällä sukellusoppaana vuoden päivät. Tyttöystäväni suoritti kurssinsa alle viikossa ja pääsimme ensimmäistä kertaa yhdessä sukeltamaan.

Kahden viikon sukelluksen jälkeen alkoi myrskykausi ja tuulet pieksivät korkeita aaltoja rantaan ja palmut heiluivat holtittomasti. Päätimme lähteä yölautalla kohti mannerta. Laiva heilui meressä holtittomasti ja pelastusliiveihin puetut matkustajat vähän väliä oksentelivat. Itse kävelin laivan takaosaan, otin tolpasta kiinni ja ojennuin kohti merta, jotta näkisin pimeälle taivaalle. Tähtien loisto ja puolikuu valaisivat meren raivon.

Krabille saavuttuamme ihmettelimme turistien paljoutta. Porukkaa oli kolme kertaa enemmän, kun Thaimaan itäpuolella ja hinnat olivat puolet kalliimmat. Suuntasimme alueen kuuluisimille saarille Phi Phin suuntaan ja bookkasimme itsellemme viikoksi sukellukset Hippo Divers -sukelluskeskuksesta.

Ja nyt ihastelin tuota elokuvarantaa Phi Phi Leen edustalla. Kädessäni oli piirrustuslehtiö, jonka olin hetki sitten pyytänyt sukellusaluksemme kapteenilta. Kirjoitin siihen vimmatusti. Piirtelin viivoja, kuvia, suunnitelmia ja varusteluetteloita. Samalla muistelin hetki sitten päättynyttä sukellusta: 15 metrin syvyydessä sain hullun idean ja kokeilin jongleerata kolmella pohjasta löytämälläni kivellä. Se onnistui ja muut seurassani olleet sukeltajat taputtivat huumorimielessä. Sen jälkeen otin sukellusvyöstäni kolme lyijypainoa ja temppu onnistui niilläkin muiden sukeltajien ottaessa valokuvia tempauksestani.

Pinnalla hypistelin jälleen paperivaskaani tyytyväisenä. Olin unohtanut otsikon. Kirjoitin ensimmäsen sivun ylälaitaan: ”Vedenalaisen jonglöörishow'n käsikirjoitus.” Olin taas saanut hullun idean, idean johon kukaan ei uskoisi. Siksi päätin toteuttaa sen.

(Siitä se idea sitten lähti)

Pattuani Suomeen olin lentokentällä ihmeissäni, kun markat olivat muuttuneet euroiksi. Kirjotin kässärini loppuun ja kerroin siitä kavereilleni, joka totesi: ”Ei muuten varmasti tule onnistumaan. Se on fysiikan lakien mukaan mahdotonta. Ei vedessä voi jongleerata”

Päätin kuitenkin kokeilla ja pyysin apua kotikuntani sukellusseura Calypsolta, ja osallistuin heidän jokaviikkoiseen harjoitusaikaansa Kirkkunummen uudella uimahallilla. Sain Calypsolaisilta tukea, välineistöä ja avustajia. Ostin rautakaupasta mitä erikoisempia välineitä petanque -palloista kirveisiin ja aloin testailemaan niiden mahdollisuuksia vedessä. Petanque -palloilla temppu onnistui heti, mutta kirveet lentelivät minne sattuu. Yllättävintä oli se, että painavat petanque -pallot "lensivät" vedessä yhtä nopeasti kuin jongleeraten pinnalla! Menin uudestaan rautakauppaan ja keksin ratkaisun: löysin Fiskarssin kirveen, jonka varsi oli ontto. Jos täyttäisin varren lyijypainoilla, kolmen kirveen vedenalainen jonglöörishow olisi valmis. Soitin Fiskarssille ja tapaamisemme jälkeen he lähtivät sponsorikseni ja eteiseni täyttyi erikokoisista kirveistä. Ei ihan jokapäiväistä työtä, ajattelin huvittuneena. 


(Treenit Kirkkonummen uudessa uimahallissa sponsored by sukellusseura Calypso)

Treenit keskeytyivät, kun minut palkattiin kahdeksi kuukaudeksi esiintymään Silja Europan näyttämölle. Halusin kuitenkin tulevalle tempulleni sukellusvälinesponsorin ja soitin Suunnon turkulaiselle edustajalle. Ursukin Lassi Virtanen olikin kiinnostuntut ehdotuksestani ja tuli Sija Europalle nouvotteluihin, jonka aikana sain Suunnon kuvastosta valita mitkä vain välineet, jotka parhaiten sopivat temppuun. Vastapalveluksena lupasin käyttää isoa Suunnon värein koristeltua tankkia televisiokuvauksissa. Temppuni tulisi olemaan niin erikoinen, että varmasti saisin idean läpi johonkin ohjelmaan, enhän muuten saisi yleisöä tempulleni ollenkaan Kirkkonummen uimahallin sukeltajia lukuunottamatta.

Palattauani laivakomennukselta maihin, Ten Years Production Oy:n tuottaja Juha Vuorio soitti kuin tilauksesta:
”Kuvaamme taas kesällä Särkänniemessä uusia Katso Pois -jaksoja. Ei sulla sattuisi olemaan mitään uusia temppuja?”
”No mien olis vedenalainen jonglöörishow ensimmäistä kertaa maailmassa?”
”Si mikä?” Juha vastasi ihmeissään ”Kuulinko oikein, vedenalainen show?”
”Joo, se on valmis kuukauden päästä, löytyykö sulta vedenalaisia kuvaajia?”
”Tää olis loisto juttu, sopisi meidän ohjelmaan. Lyödään tää heti lukkoon”

Niin jatkoin intensiivistä harjoitteluani ja viikko viikolta esitykseni kehittyi. Harjoittelin eräänä iltana kolmen kirveen vedenlaista heittoa, kunnes näin edessäni punaisen ”pilven”. Avustajani näytti käsillään keskeytysmerkkiä ja nousin ihmeissäni pintaan. 
”Sulla osu kirves päähän ja pää on ihan veressä”
”Ei saatana, äkkiä tikkaukseen”
Seitsemän tikin jälkeen tajusin miksi vedessä en ollut tuntenut iskua. Siellä iho on niin pehmeä ja kirves lähes painoton.

H-hetkellä kaksi vedenalaista kuvaajaa saapui Tampereelta ja uimahallin pohjaan upotettiin muovisia penkkirivistöjä, joihin sukellusseura Calypson jäseniä meni istumaan yleisöksi. Myös isäni ja pikkusiskoni tulivat ihmettelemään tilanetta seuraten pohjan tapahtumia uimavalvojan vedenalaisesta turvakamerasta. Kun kuvaajat olivat valmiita viehkeä merenneidolta näyttänyt naisavustajani pitkine tummine hiuksineen laskeutui välinetelineeni luokse ja minä hyppäsin altaaseen pukeutuneena James Bond -tyyliseen kevyeen märkäpukuun ja maskiin.

Aloitin show'ni ottamalla esiin kyltin, jossa luki: ”Aplodeja kiitos” Ja yleisö/sukeltajat tekivät aaltoja. Aloin leijuttaa itseäni vedessä jooga-asennossa ja samaan aikaan heitellä vauhdikkaasti kolmella petanque -pallolla. Sitä seurasivat taiteilu neljällä ja viidellä pallolla. Sitten avustajani toi viisi muovista rengasta, joita aloin ”viskomaan” nurinperin eli päästin niistä yksiellen irti, jolloin ne nousivat pintaa kohti. Poimin renkaita vaihdikkaasti käsilläni, jolloin esitin käänteistä ristiheittoa. Sitten oli vuorossa show'n extreme -osuus: laitoin päähäni metsurin kypärän ja heittelin kolmella kirveellä.

Loppuhuipennuksessa esitin taikaparodiaa ja otin naisavustajani eteeni makaamaan. Tein käsilläni taikaliikkeitä, jolloin nainen alkoi ”leijumaan” ja nousi vyötäröni korkeudelle. Pyöräytin hänet kerran vyötäröni ympäri aivan kuten taikurit tekevät. Sitten otin hulavanteen ja vedin sen naisen läpi todistaakseni parodisesti, että tempussa ei käytetty vaijereita. Lopulta levitin käteni taika-asentoon, jolloin nainen ”leijaili” viiden metrin ”korkeudelle” veden pintaan. Show'ni leikattu ja dynaamisempi versio tuli ulos Juhannuksena 2002 Katso Pois -televisio-ohjelmassa, jonka jälkeen sain eräältä kollegaltani tekstiviestin:
”Oot sie perkele äijä taas keksiny. Täällä mökillä ollaan naurettu vedet silmissä. Hyvää Junannusta”
Koomista koko juttussa oli se, että vaikka TV-show tuli Prime Time -aikaan ei sillä juuri ollut kastojia ollenkaan, koska ihmiset olivat juhannuksenvietossa ja ryyppäämässä festareilla tai mökeillään.

Kuitenkin Sukeltajan Maailma -lehden toimittaja näki esitykseni ja tuli haastattelemaan, kun olin treenaamassa Laivaston taistelusukeltajakurssin harjoitusaltaassa Upinniemen varuskunnassa. Lopputuloksena seuraavan kuukauden lehdessä olin päässyt uutiseksi kanteen. Sisältä löytyi moniakeamaninen haastattelu. En tehnyt koko projektia kuitenkaan rahan, julkisuuden, kunnian tai maineen takia vaan sisäisen taiteellisen ambition johdosta ja siksi, koska tekeminen oli kerta kaikkiaan niin kivaa ja nautinnollista.

Nälkäni kasvoi syödessä ja suunnittelin vieläkin hurjempaa: koominen vedenalainen jonglöörishow lavalla. Otin yhteyttä amerikkalaiseen isojen akraarioiden valmistajaan ja sain tietää, että käyttötarkotukseeni sopiva pari metriä leveä ja kolme metriä korkea allas tulisi kustantamaan 50 000 - 100 000 dollaria ja sen voisi rakentaa minne vain haluaisin. Otin lisäksi yhteyttä eri managereihin ja kasinoihin Las Vegasissa, jotka olivat ideastani kiinnostuneita. Eräs kasino tarjosi parin vuoden diiliä päänäyttämöllään. Ainoa diilin ehto oli, että hommaisin altaani itse. Tarvitsin siis sponsorin.

Visioni ja ideani ovat urani aikana usein olleet korkealentoisia ja hurjia ja niihin usein ei kukaan muu usko. Tämän seikan olen huomannut omasta kokemuksestani mm. parin maailmanennätyksen tiimoilta. Niistä on usein sanottu monen suusta, että juttuni eivät tule koskaan onnistumaan, koska ne ovat vastoin fysiikan lakeja tai että vain tappaisin itseni turhaan. Siksi ne teinkin. Suomessa on lisäksi vallalla maailman hurjin ajattelumalli ja toimintatapa, jonka mukaan kaikki uudet ja innovatiiviset ideat ammutaan välittömästi alas. Esim. kukaan ei aluksi uskonut, että Hjallis Harkimo purjehtisi yksin maailman ympäri. Siksi hän purjehtikin. Kukaan ei lisäksi uskonut, että Hjallis rakentaisin hallin ja siksi hän rakensikin. Kun eräs ihminen kerran sanoi, että maapallo on pyöreä, hänet heitettiin vankityrmään harhaopin vuoksi. Eräs keksi radion tekniikan ja kertoessaan, että voi siirtää äänen toiselle puollelle Yhdysvaltoja, hänet heitettiin mielisairaalaan.

Lisäksi usein korkealentoisista ideoista varsinkin suomalaiset sanovat: "Elät Pilvilinnoissa" tai "Leijut" kuten myös pelkästään näistä täysin viattomista huumorimielessä kirjoitetuista keikkatarinoista on eräiden suusta sanottu. Kai tämä johtuu siitä, että suosituin kansanopetuksemme on, että pitää pitää kynttilää vakan alla! Meidät on kasvatettu koulutuksen ja median toimesta ujoiksi palkkaorjiksi ja tasaiseksi massaksi niin, että kaikki omat taidot, saavutukset, menestykset ja onnistumiset pitäisi kätkeä! En voi tällaista käsittää. Kerran täällä vaan eletään ja muusta ei ole todisteita, joten miksi pitäisi elää säästöliekillä kuolemaa odottaen toteuttamatta unelmiaan ja välillä hurjiltakin kuullostavia visioitaan? Ulkomailla ollessani esim. Jenkeissä jos kerrot jonkun uuden idean vastaus yleensä kuuluu: "Kuullostaa hienolta! Saanko olla mukana yhdessä toteuttamassa projektia?"

Menin kaikesta huolimatta tapaamiseen Helsinkiin esittelemään ideaani Suunnon juuri vaihtuneelle uudelle markkinointipäällikölle. Näytin Katso pois -ohjelman lähetyksen ja kerroin kuinka Jenkeissä viihteen mekassa käyttäisin jokaisessa näytöksessä kahden vuoden ajan pelkästään Suunnon sukellusvälineitä ja sukellustietokoneita. Lisäksi kerroin, että tempustani olisi varmasti sukelluslehdet kiinnostuneita, jolloin aina pitäisin Suunnon lippistä ja puhuisin sponsoristani. Lisäksi vesitankin yläosaan voitaisiin kiinnittää Suunnon -logo. Nainen ei kuitenkaan ymmärtänyt ehdotuksestani sanaakaan vaan tokaisi:
”En oikein ymmärrä, että miten kaikki tämä liittyy Suunnon tuotteisiin?”

Pidettelin naurunpyrskähdystä kaikilla voimillani. Esittäisin vedenalaiasen jonglöörishow'n lavalla käyttäen pelkästään Suunnon varusteita ja nainen kysyy, että miten tämä liittyy heidän tuotteisiinsa? En edes jaksanut selitää. Ehkä Suomen rahoittajat eivät olleet vielä valmita hurjille ideoilleni, koska Suomi on vielä täysin lastenkengissä jos puhutaan showbisneksestä. Johtunee siitä, että olemme pieni perähikiä ja niin vähän porukkaa. Ulkomailla useilla kollegoillani ja estradiviihdetaiteilijoilla on omat managerit ja taustatiimi joiden työn tuloksena he kiertävät keikoilla ympäri maailmaa. Suomessa sen sijaan ymmärretään lähes vain ja ainostaan musiikin päälle vaikka maailmalla nimenomaan estradiviihde on ollut kova sana jo vuosikymmeniä. Jotkut ulkomaiset ohjelmatoimistot eivät edes välitä mitään musiikkia vaan pelkästään estradiviihdettä ja erikoisohjelmaa. Stand up -komiikkakin tuli tänne pohjolan perukoille 30 vuotta muusta maailmasta jälkijunassa! Hommaisin sponsorin jostakin suuresta sukellusvalmistajasta ulkomailta, ajattelin ja jatkoin normaalia keikkailuani Suomessa.

Vuosituhannen vaiteessa keikkatahti oli kuitenkin kiivas ja itselläni ei ollut aikaa sponsorin hankkimiselle ja Suomessa ei ollut managerikulttuuria estradiviihteen piirissä tai jos oli sekin oli siihen aikaan vuonna 2001 aivan lastenkengissä niin, että vain muutama ohjelmatoimisto bookkaili alamme ohjelmaa julkisesti (suurin osa myi muun maailman vastaisesti vain musiikkia) ja jos bookkasivat niin jotkut huijasivat ja vetivät laittomasti välillä jopa 80% keikkaliksasta artistin omia rahoja välistä keinotellen hinnoituksella! Asiakkaale jotkut ohjelmatoimistot esim kertoivat, että show maksaa 10 000 markkaa. Esiintyjälle he sen sijaan kertovat ja valehelevat, että asiakkaan budjetti on vain 2000 markkaa, ota tai jätä!

Monet menevät lankaan ja suostuvat. Näin olen ohjelmatoimisto veti välistä vain yhden puhelinsoiton ja 5 minuutin työn ansiosta 8000 markkaa artistille kuuluvia esiintymispalkkioita. Artisti tekee kuitenkin KAIKEN työn! Normaali välityspalkkiohan on 14 prosenttia keikkamyynnin osalta ja jos puhutaan manageroinnista se on 22%. Tästä laittomasta toiminnasta ovat monet myös jääneet kiinni, mutta edelleen monet ohejelmatoimistot pitävät meitä artisteja pilkkanaan ja luulevat, että olemme täysin hyväksikäytettävissä ja aivottomia. Saammehan vain yhdellä kysymyksellä keikkapaikalla tietää lopulliselta asiakkaalta todellisen huijaushinnan.

Vedenalaisessa jonglöörishow'ssa harmittamaan jäi ainostaan se, että itselläni oli suuret taiteellisen ambitiot toteuttaa show myös näyttämöllä. Olin jo tehnyt koomisen käsikirjoituksen vamiiksi musiikkeineen, valoefekteineen ja kaikkineen. Kaikki oli kiinni rahasta ja siitä, että Suunnon uusi markkinontipäällikkö oli pihalla kuin lumiukko. 100 000 dollaria. Kenties joskus vielä repäisen, kunhan löydän sopivan sponsorin tai rahoittajan.

Tästä projektista jäi loppujen lopuksi hieno fiilis. Työ ja huvi yhdistyivät uudella tavalla. Ja sainhan samalla näpäytellä tuttaviani, jotka totesivat: "Vedenalla jongleeraaminen on mahdotonta!"

Silloin tällöin sukeltaessani rentoutumismielessä viihdytän muita sukeltajia. Tässä viimeisessä kuvassa ollaan 15 metrin syvyydessä Punaisellamerellä Egyptissä, jossa esitän neljän petanque -pallon heittoa:


Tällaisia muisteloita tänään. Tekstiä näyttää syntyvän, joten katsotaan mitä seuraavaksi keksin?

- Juha