PAKOJ%C3%84NIS.jpg
Helsingin ydinkeskusta aamulla klo 8:45. Kesä 2014.

Kolumni

Kävelin rennosti matkalaukkuineni Turun rautatieasemalle ja mieli oli kesäinen. Olin lähdössä pitkästä aikaa työmatkalle Helsinkiin. Saavuttuani Helsingin rautatieasemalle se taas tapahtui. Sadat ihmiset ravasivat ympäriinsä kuin Vermon raviradan kilparavurit silmälappuineen. Jäin jalkoihin. Matkalaukkuni kaadettiin, joku kiroili vielä päälle. Kiire tarttui ja hyvin nopeasti myös itse ravasin päättömänä, kunnes hengähdin kahvikupposen äärelle miettimään. Onko kiireestä tullut yhteiskunnassamme uusi tavoittelemisen arvoinen hyve? Mitä enemmän kalenteri on täynnä, sitä arvokkaampia ihmiset tuntuvat olevan. Missä on rentous ja elämänilo. Tyhjää kalenteria pidetään laiskuuden merkkinä vaikka se monissa muissa maissa on tavoittelemisen arvoista laatuaikaa. Vapaus on päämäärä, ei pelkkä työ.

Suomalainen ystäväni asuu Australiassa ja hän on kertonut maan työkulttuurista; siellä otetaan asiat rennommin. Pakolliset työt hoidetaan ja muut ajat sukelletaan, surffataan ja vietetään aikaa pubeissa ja rannoilla löhöten. Ystävien kanssa perustetaan rentoja työyhteisöjä; vaikka rantabaari, jossa jokainen tekee mahdollisimman vähän töitä. Vapaus ja vapaa aika on nostettu ykkössijalle. Elämästä halutaan nauttia. Kerranhan täällä vain eletään, eikö?

Mutta mistä johtuu tämä suomalaisten maaninen työinto ja kiireen kaipuu? Tehokkuus. Johtuuko se kenties sotien jälkeisestä jälleenrakennusvimmasta, jonka seurauksena työnteko nostettiin kansakunnan kaapinpäälle. Kiire on oltava ja raskasta työtä tehtävä vaikka burnoutin uhalla. Suo kuokka ja Jussi. Samalla on tapettu lähes kaikki luovuus tai ainakin luovia taiteilijoita pidetään haihattelijoina. Tämä luovuuden alasajo näkyy myös suomalaisten itsetunnon kohottajan asemassa olevassa Pisa-tutkimuksessa. Kun kaaduimme ykkössijalta, valtaapitävät säikähtivät. Media nosti aiheen heti lööppeihin ja kansakunta meni lähes sokkiin! Niinpä kouluista on karsittu taideaineita ja lisätty teoriaopintoja, jotta nousisimme taas ykköspaikalle tutkimuksessa, joka mittaa vain kylmiä teoriataitoja luovuuden kustannuksella. Näin saisimme jälleen pönkitystä kadonneelle vain jääkiekon varassa olevalle kansalliselle itsetunnollemme: kyllä meillä on maailman paras koulujärjestelmä.

Ja kaikki tämä näkyy pääkaupunkimme kaduilla. Seuraan kahvion terassilta ihmisvilinää. Kaikki ryntäilevät lasittunein kasvoin eteenpäin hartiat kyyryssä kuka minnekin suupielet alaspäin. Juuri kukaan ei osaa olla hetkessä tai ainakin siltä näyttää. Aina on kiire seuraavaan hetkeen ja kun ollaan seuraavassa hetkessä, sinne minne oli kiire, heti on kiire seuraavaan hetkeen ja näin kiireen oravanpyörä on valmis. Joku on selittänyt tätä ilmiötä kaupungin suuruudella, ihmispaljoudella ja liikennejärjestelyllä. En usko tähän, koska Lontoossa vieraillessani ihmiset kävelivät rennosti ja olivat ystävällisiä. Samaa ystävällisyyttä yritän nyt Helsingissä: vaihdan ajatuksiani säätilasta vierelläni istuvan helsinkiläisen kanssa. Hän ei vastaa, katsoo oudosti ja siirtää tuoliaan kauemmaksi. En taida olla piireissä. Täällä ei tuntemattomille puhuta. Silloin tulikin mieleeni isoisäni sanat, kun olin neljävuotias. Hän nosti polvelleen ja sanoi:

Otahan sie poika sissuu niin mie kerron siulle yhden elämänohojeen.
Älä sie poika ikuna mee Helesinkkiin.
Mie olin helesingissä ja siellä immeiset juoksi kuin pakojänikset autoja pakkoon.
Mie mänin semmosseen rautajunnaan ja kuski ei ees tienny mihin myö männään.
Huastelin mie säistä niille hesalaisillekkii, mutta hyöhän kahteli minnuu että oon karanna jostain laitoksesta.
Älä sie poika siis ikuna mee helesinkkiin.

Juon kuppini tyhjäksi ja astun jälleen kiireen rattaisiin. Se tarttuu jälleen minuun. Se tunne, että myös minulla on kiire. Jonnekin on juostava ja lujaa, mutta minne? Mietin, että kiire onkin kuin epidemian lailla tarttuva tauti ja mielentila. Se on ympäristön sanelema normi ja siitä on vaikea päästä eroon. Siitä on tullut niin normaalia, että sitä ei edes huomaa. Kukaan ei näe metsää puilta. Minä kuitenkin kokeilen. Työreissuni jälkeen pakenen Linnamäelle maailmanpyörään katsomaan asioita laajemmasta näkövinkkelistä. Ei enää kiirettä, ei stressiä. Tuolla jossakin kaupungin sykkeessä ne pakojänikset menevät, ajattelen. Katselen pääkaupungin monumentteja ja ihastelen merenrantaa. Onpa pääkaupunkimme kaunis. Olisipa vain jollakin aikaa nauttia siitä.

Juha Kurvinen