Katsoin lamputonta tankoa ja eturenkaan napadynamoa, josta lähtevät johdot ovat poikki, kunnes kekkasin:
"Kyllä, mutta tämä on aito SA-Int -fillari, joten mitäs sitten jos vihollinen pusikossa näkee?"

Pollari mietti hetken ja tokaisi:
"Taitaa tulla nyt kyllä rikesakko." Yritin vielä:
"Mutta kun tämä on 60-luvulta ja jo museorekisterissä, joten tähän ei saa tehdä mitään radikaaleja muutoksia, onhan tässä polkimissa heijastimet ja kuu valaisee... ja sitä paitsi napadynamovaloja ei saa edes enää mistään!"

Nyt toinen lainvartija jo vähän repesi ja sanoi:
"Menköön nyt tällä kertaa suullisena huomautuksena, mutta heti huomenna valokauppaan."
Säästinkin 40€ ja sillä saan ehkä OK lampun...

P.S: Googletin tapauksen jälkeen kotonani ihan piruuttani ja selvisi, että lain mukaan fillarissa tosiaan pitää olla valot ja jos ei ole, siitä voidaan rankaista 20-40€:n rikesakolla @ pimenevässä syksyssä.

 #biltemaanko#täpärällemeni #museorekisteripyörä

Istuin Kulosaaren Kasinon backstagella valmistautumassa keikkaan ja tankkaamassa moottorisahaani. Tsekkasin vielä sahan kaasuttimen säätöjen jälkeen välinetelinettäni, että kaikki oli oikeilla paikoillaan: keilat, pallot, terävät sapelit, omenat, oluttuoppi, kaksi pulloa olutta, oluttuoppivanne, suukapula, stetsoni, erityisvalmisteinen yleisöavustajalle puettava tempputakki sekä sen sisuksissa piilossa olevat rintaliivit.
    Viime hetken valmistelujen jälkeen istahdin tuolilleni, sytytin savukkeen ja vilkaisin kelloani; enää 5 minuuttia h-hetkeen. Samaan aikaan kun kuulin juhlasalista illan bändin soittoa, päätin tuttuun tapaani tarkastaa esiintymisasuni taskut ettei mikään avainnippu tai tupakka-aski jäisi rumasti taskuun pompottamaan. Heitin auton avaimet bäkkärin pöydälle, kunnes käteni osui outoon kapistukseen pikkutakkini etutaskussa. Otin sen esiin ja huomasin piteleväni kädessäni itselleni täysin tuntematonta Nokia Lumia -älypuhelinta. Illan orkesteri lopetti sopivasti soittonsa ja muusikon ryntäsivät huoneeseen, jolloin heiluttelin kännykkää kädessäni ja kysyin:
”Hei onks tää jonkun puhelin?”
”Mulla on Samsung”, yksi vastasi ja toinenkin puisteli päätään:
”Mulla on Iphone.”
Kukaan bändistä ei tunnistautunut omistajaksi, jätin mysteerikännykän bäkkärin pöydälle ja menin hämilläni heittämään puolen tunnin keikan.
    Keikan jälkeen tein vielä rundin keittiössä kyselemässä tarjoilijoilta, josko joku olisi laittanut kännynsä vahingossa väärän pikkutakin taskuun. Kaikki puistelivat vaan päätään ja keikkahikiäni pyyhkiessäni otin sen käteen ja huomasin, että lukitusnäyttöä ei ollut. Rupesinkin pläräämään yhteystietoja tarkoituksena löytää omistaja ja saada vastaus mysteerille; miten tuntematon kännykkä on itsestään ajautunut keikkatakkini taskuun? 
    Lopulta löysin yhteystiedosta: ”Sisko”, ja pyyhkäisin sen soittoon. Hetken kuluttua kuului: ”Marjaana.” ”Moi, tässä Juha. Mä löysin kännykän, josta sun numeron. Onko sun siskolta kadonnut kännykkä?” Toisessa päässä oli hetken hiljaista, kunnes kuului innokas vastaus:
”On! Oletko sä poliisi?!”
”Eikun mä olen jonglööri.” Marjaana mietti hetken, kunnes sanoi:
”No johan jotakin. Mä kuule pyydän mun isosiskoa soittamaan sulle heti niin selviää tämä selkkaus.”
    En ehtinyt vetää montaakaan henkosta keuhkoihini, kunnes Lumia pärähti:
”Petra täällä hei. Se on mun kännykkä.”
”Ok. Hyvä juttu, että omistaja löytyi, mutta voisitko kertoa miten ihmeessä sun kännykkä on joutunut mun pikkutakin taskuun?” Petra mietti hetken, kunnes sanoi:
”Sä et siis ole poliisi?”
”En, kuinka niin...?”
"Missä sä nyt oot?”
”Kulosaaren Kasinolla. No kerro nyt edes miten sä kadotit sun kännykän, jos sitä kautta päästäisiin eteenpäin.”
”No, siis me oltiin elen mun siskon kanssa viettämässä Turun Taiteiden Yötä Nightclub Marilyn -yökerhossa ja sitten...”
”Hei nyt alkaa poltaa, olin itse eilen Lynissä keikalla.”
”ja sitten siihen meidän pöytään tunki istumaan kaksi lipevää tummaihoista miestä, jotka yritti väkisin repiä meitä tanssimaan. Istuivat siinä hetken jotain säätämässä ja kun he lähtivät, huomasin että mun käsilaukusta oli mun Nokia Lumia hävinnyt.”
”No mitä sitten?”, kysyin tiedonjanoisena.
”Mentiin sanomaan pokelle, et noi miehet vei mun kännyn ja portsari eristi ne backstagelle odottamaan poliisia.
”Mihin kellonaikaan tämä oli?”
”Muistaakseni noin yhden aikaan.”
”No mä olin just sillon rentoutumassa keikan jälkeen kavereiden kanssa baarissa ja mun pikkutakki oli siellä samaisen bäkkärin naulassa roikkumassa.”
”Noh, poliisit kuitenki tuli ja miehet päästettiin menemään, koska mitään ei tutkimuksista huolimatta heidän hallustaan löytynyt.” 
    ”Tämähän on selvä tapaus; rosvo sujautti siinä odotelleessaan varastamansa kännykän mun pikkutakin taskuun, jotta pääsisi kuin koira veräjästä.” ”Niinpä, mä annan tän sun numeron sille tutkijalle niin se voi soittaa.”
”Ok, miten toimitan kännykän sulle takasin?”
”Jos voit oottaa siellä Kulosaaressa about 20 min niin tuun hakee.”
”Kyllä mä voin.”
”Ok. Nähdään...”
    Pakkasin keikkarojujani matkalaukkuun, kunnes ovelle koputettiin ja ovelle saapui nuori kaunis blondi:
”Eksyin keittiöön, mutta siellä sanottiin, että bäkkäri olisi täällä. Ootsä Juha?”
”Jooh, tässä on sun puhelin.”
Petra oli niin onnessaan että tuli halaamaan: ”Tuhannet kiitokset.”
    Kotimatkallani Turkuun rikosetsivä vielä soitti ja pyysi kuulusteluun ja suostuin todistajaksi. Lopulta kännykkävarkaat jäivät kiinni ja saivat tuomionsa. Kaikkea tällaista voikin sattua vain paria minuuttia ennen keikkaa.

Silja Europa, 1997:

Olin esiintymässä Velhojen Kunkku -televisioshow'n rinnalle tuotetussa viihdeohjelmassa, joka myytiin Silja Linelle. Samassa näytöksessä mukana olivat juontajana ja missi Ellen Jokikunnas ja Suomen parhaat close up -taikurit Kim Wist ja Christian Engblom. Puolessa välissä parin viikon kiinnitystämme kipusimme taikureiden kanssa Silja Europan ylimmän kannen näköalasaunaan ihastelemaan merimaisemia ja Turun saaristoa. Saunakaljoja baarissa nauttiessamme Kim totesi: 
”Miks et alkaisi heittämään moottorisahoja. Sitä ei oo kukaan koskaan ennen tehnyt”
”Ei sitä varmaan kukaan jonglööri arvostaisi”, vastasin. Kim oli hiukan hämillään, kunnes kakisti: ”Mutta muista, että ethän sinä esiinny jonglööreille vaan yleisölle”

Tuo Kimin lause jäi kytemään mieleeni koko loppukiinnityksen ajaksi. Yleisöä todellakin saattaisi kiinnostaa moottorisahoilla taiteilu. Laivalta päästyäni ajoin suoraan Hobby Halliin ja etsin käsiini kevyimmän moottorisahan. Se oli viiden kilon Echo. Päätin kehitellä moottorisahatempun ja uppouduin ideaani yhtä suurella hartaudella, kuin jonglöörin uraani tähänkin saakka. Hinnalla millä hyvänsä. Ensi töikseni aloitin mentaalisen harjoittelun ostamalla porakoneen. Porasin sänkyni yläpuolelle koukun, johon laitoin Echon roikkumaan. Näkisin sahan aina mennessäni nukkumaan ja aina herätessäni. Sahatempun kehittämistavoite tuli jopa uniini. Jos koukun kiinnitys pettäisi, sahan paino ja terävä terä tekisi minusta selvän. Siinä oli riski ja suuresta riskistähän tässä koko jutussa oli kyse.

Ensimmäisen yhteisen yömme jälkeen opiskelin Kirkkonummen tukikohdassani moottorisahan tekniikkaa, huoltoa ja sen käyttöä. Tajusin, että sahaan piti jollain ilveellä lisätä heittokapula, jotta se soveltuisi jongleerauskäyttöön. Menin rivitalokaksioni takapihalle ja kiskoin kaikin voimin sahaa käyntiin. Ei lähtenyt. Kiskoin 10 minuuttia lisää niin, että kättäni jo särki voimakkaasti. Ei vieläkään mitään tulosta. Bensaa oli tankissa kyllä. Jatkoin opiskelua: kytkin yksi taka-asentoon ja ryyppy päälle. Huomasin, että yksi kytkin oli väärässä asennossa. Vihdoin saha lähti käyntiin ja painaessani lisää kaasua kauhistuin sen voimasta. Voima tuntui käsissä ja koko kaasutinosa tärisi. Ei perkele. Ei tällaisella kukaan uskalla heitellä, ajattelin ja laitoin sahan takaisin koteloonsa. Samalla ovikello soi vaativasti. Menin avaamaan ja edessäni seisoi naapurin vääräselkäinen mummo vihainen ilme kasvoillaan:
”Mikä helevatan mekkala täältä kuuluu. Eikö sitä eläkkeelläkään saa lukea kirjaa omalla pihallaan rauhassa”
”Ööö... Anteeksi” vastasin. Huomasin samalla, että minun olisi myös löydettävä joku harjoittelupaikka. 

Fyysinen harjoittelu tyssäsi, koska sahassa ei vielä ollut heittokapulaa. Ja sellaisen asentamiseen tarvittaisiin vähintäänkin insinööri. Ja olisiko kapula puuta vai metallia ja mihin sen pystyisi kiinnittämään ja missä kulmassa? Keskityinkin siis mentaaliseen harjoitteluun ja visualisoin mielessäni itseni lavalle heittelemässä ensin yhtä moottorisahaa ja kahta palloa. Kahden viikon visualisoinnin jälkeen päätin, että tarvitsen tukea ja sponsorin. Soitin Stihl -moottorisahojen maahantuojalle. Tapaamisessamme myyntipäällikkö innostui ideasta ja teimme sopimuksen: Stihl antaisi käyttööni kaikki sahat mitä tarvitsen sekä niiden huollon. Valitsin kevyimmän 4,5 kilogramman STIHL 020T -mallin, koska se oli ainoa malli, jossa kaasutin oli sahan ylhäällä mikä mahdollisti heittokapulan asentamisen.

Menin uusine sahoineni asentaja Hallikaisen juttusille Stihlin päähuoltoon, koska kaasuttimet tuli säätää niin, että terät pyörisivät koko ajan. Muutenhan temppu olisi mahdoton, koska sahasta puuttusi keskipakoisvoima ja laipan toispuoleisesta painosta johtuen saha lentelisi minne sattuu. Hallikainen otti käteensä digitaalimittarin ja sääti ensin kierrokset 1000 kierrokseen minuutissa. Otin sahan käteeni ja se tärisi. Ehkä liikaakin. Kierroksia oli liian vähän. Seuraavana kokeiltiin neljää tonnia, jolloin saha vietti toiselle puolelle aivan kuin joidenkin autojen ohjaus. Liian vaarallista. Saha oli saatava Mikä Häkkisen sanoin balanssiin. Tunti kaupalla kokeilimme erilaisia asetuksia kaikkiin kolmeen sahaan, kunnes löytyi yhteinen sävel: 2500 kierrosta minuutissa, tappavan tasaista tahtia.

Ajoin sahoineni Kirkkonummelle puusepän juttusille: ”Näihin sahoihin pitäs saada heittokahvat. Ja sitten kolmannelle sahalle pitäisi rakentaa joku lähtöteline mistä sen nappaan tempun alussa, kun mulla on vaan kaksi kättä”
Puuseppä pyöritteli silmiään epäuskoisesti elämänsä erikoisimman tilauksen edessä, kunnes sai kakistettua: ”Tätä pitää suunnitella, soittelen kun saan jotakin aikaseksi”

Viikon päästä menin jälleen tapaamaan puuseppää, joka esitteli innoissaan kestävästä puusta valmistamiaan heittokapuloita, jotka oli mutterein kiinnitetty suoraan moottoriin.
”Kestääkö kapula sen rasituksen, kun se tippuu tuolta korkeuksista mun lapaseen ja heti kiskaisen sen jälleen uudestaan ilmalentoon. Jos pettää niin hengenlähtö on lähellä” kysyin huolestuneena.
”Just sitä varten tein ne sellasesta puusta, missä on eri kerroksia limittäin. Kestää mitä vaan”
Otin mukaani myös kolmannen sahan lähtöalustan. Intoni laski kuitenkin kotonani tajutessani totuuden: nyt oli välineet, mutta ei vielä taitoja. Temppu oli harjoiteltava aivan alusta alkaen asteittain.

Ajoin päiväkausia pitkin Kirkkonummea etsimässä sopivaa harjoittelupaikkaa, kunnes löysin Veikkolaan menevän maalaistien varresta hakkuualueen, jossa työt oli keskeytetty. Puin päälleni Sthilin lahjoittaman metsurin suojapuvun, suojakengät, kypärän ja hanskat. Kiskaisin yhden sahan käyntiin ja totuttelin ensin sen hyrrävoimiin. Se on vaan tavallinen jonglöörikeila, ajattelin ja heitin sahaa ensimmäisen kerran. Sain siitä kopin. Kokeilin myös vasemmalla kädellä, sillä pari kertaa enemmän, koska se oli heikompi käteni. Viimein heittelin sahaa kädestä käteen. Pääsin alkukauhustani eroon. Aloimme ystävystyä.

Seuraavat viikot harjoittelin joka päivä tuntikaupalla ja harjoitteluni keskeytti vain silloin tällöin metsään eksynyt koiranulkoiluttaja, joka suu auki seurasi touhujani. Useimmat päättivät poistua pikimmiten paikalta. Kokeilin myös kolmella sahalla, mutta huomasin nopeasti, että voimat eivät vielä riittäneet. Ilmassa oli yhteensä viisitoista kiloa rautaa, jotka sinkoilivat ylös alas ja kaikkea täytyisi hallita millilleen. Muuten henki menisi. Enhän esityksessäni voisi käyttää mitään turvavälineitä. Sehän olisi naurettavaa.

Muutaman kuukauden treenien jälkeen ensimmäinen temppu alkoi olla esityskunnossa. Heittelisin yhtä Stihliä ja kahta palloa yhtäaikaa. Harjoittelussani käytin asteittaista vaaran lisääntymistä. Ensin harjoittelin temppua täydessä suojavarustuksessa, sitten poistin turvatakin, sitten viiltosuojahousut ja lopulta tein temppuani suojavarustuksena ainoastaan farkut, kypärä ja mokkahanskat. Sopivasti Jyväskylän Suurajoista soitettiin. He halusivat kävelykadun päälavalleen, jotakin räväkkää ohjelmaa.
”Miten olisi moottorisahajongleerausta aidolla sahalla ja aidolla terällä ensimmäistä kertaa maailmassa” ehdotin.
En ehtinyt edes sanoa hintaani, kun järjestäjä jo bookkasi minut esiintymään.
    
Muutama kuukausi puhelun jälkeen seisoin hermostuneena Neste Rally Finlandin päälavan takahuoneessa. Hermostuneena siksi, että paikalle oli tullut paljon porukkaa. Koko kävelykatu oli aivan täynnä. Esitystäni oli mainostettu lehdissä ja julisteissa. Ravasin edestakaisin pukuhuonetiloja, kunnes juontaja kertoi:
”Ja nyt hyvä yleisö. Ensimmäistä kertaa maailmassa jonglööritemppu aidolla moottorisahalla”

Valloitin näyttämön ja esitin ensin lämmittelynä normaalia ohjelmistoani, johon kuului komiikkaa, yleisöavustajia, tulta, musiikkia ja kansainvälisen tason taitotemppuja. Puolen tunnin jälkeen tuli viimein sahaesityksen vuoro ja esittelin ensin sahaani ja tempun ideaa. Sitten lähti soimaan AC/DC:n Big Gun ja kiskaisin sahan käyntiin. Se alkoi liikkua pitkin lavan pintaa kuin hiipivä tiikeri samaan aikaan, kun esitin harjoittelemaani koreografiaa musiikin rytmissä: kypärä rivakasti päähän, hanskat käteen, visiiri kiinni. Ja viimein musiikki vaimeni, jotta sahan ärjyntä kuuluisi pitkin yleisöä. Keskityin hartaasti. Ja juuri, kun aioin aloittaa tempun saha sammui. Yleisö kohahti. Yritin kiskaista uudelleen sahan käyntiin ilman tulosta. Yleisöstä alkoi kuulua jo naurunpyrskähdyksiä. Nappasin sahakotelostani avaimen, koska halusin varmistaa oliko painajaiseni totta. Avasin bensatankin, jonka jälkeen otin käteeni mikrofonin:
”Tuota noin. Tässä on viime aikoina tullut harjoiteltua niin paljon, että viime treenien jälkeen unohdin tankata. Bensa on loppu!” Tuhatpäinen katsojajoukko röhähti äänekkääseen nauruun, kunnes jatkoin:
”Mutta jos tehään silleen, että käyn tuossa Nesteellä tankkaamassa ja tasan tunnin päästä esitän tempun loppuun.”

Lähdin Nesteelle tankkaamaan ja palatessani lopettamaan esityksen olin yllättynyt. Yleisö oli tullut takaisin, juuri kukaan ei ollut poistunut. He siis todella halusivat nähdä temppuni. Siksi tarjoilinkin parasta osaamistani ja tempun jälkeen yleisö antautui suuriin aplodeihin. Vasta ensimmäisen moottorisahakeikkani jälkeen tajusin, että olin luonut itselleni hitin. Hitin, joka pitäisi tästä lähtien esittää jokaisella keikalla. 

Suhteemme sahojen kanssa oli jo alun alkaen vääristynyt. Ensin olin kauhuissani, sitten meistä tuli lähimmät ystävykset ja liikekumppanit huomatakseni lopulta, että olin tullut epämiellyttävällä tavalla riippuvaiseksi. Moottorisahani olivat kuin hiipiviä tiikereitä, joiden suonissa virtasi teräketjuöljyä hengityksen tuoksuessa pakokaasulle. Moottorien kierrosluvut nousivat tappavan tasaista tahtia terien vilistessä silmieni ohi hurjaa vauhtia. Ne ärjyivät, murisivat ja sähisivät. Enää en ollut kauhuissani, olin kesyttänyt ne. 

Juha Kurvinen

Uuden asuntoni homevauriosta se kaikki alkoi; kurkunärsytystä, nuhaa, ihottumaa, flunssakierre ja poskiontelotulehdus. Nätti kirkkonummelainen hymylevä tyttö, jota olin jonkun aikaa tapaillut sanoi yllättäen: ”Muuta mun luokse asumaan.” Kamoja roudatessani huomasin, että ne kaikki piti viedä varastoon, koska tyttö halusi pitää asunnon oman näköisenään. Ja vaikka maksoin myöhemmin puolet vuokrasta, edes keikkakamojani en saanut säilyttää komerossa vaan nekin piti aina töiden jälkeen roudata varaston pimeyteen. 
    Viimeistään siinä vaiheessa kun tyttö rupesi nalkuttamaan ja käskyttämään armeijamaisesti siivouksesta ja muista kotitöistä, huomasin joutuneeni ojasta allikkoon. Kun tyttö oli töissä, imuroin, tiskasin, pesin pyykkiä, hoidin akvaariota, ulkoilutin tytön koiraa, tein ruokaa ja illaksi yleensä lähdin vielä keikalle joskus jopa toiselle puolelle Suomea. Pinnani kiristyi viikko viikolta, kunnes puolen vuoden jälkeen napsahti ja sanoin: ”Haluan erota!” Vielä samana iltana lainasin kaveriltani pakun ja roudasin kamani väliaikaisesti faijan varastoon ja majoittauduin vierashuoneeseen siksi aikaa, kun löytäisin uuden asunnon. 
    Ennen nukkumaanmenoa koukkasin iltakävelyllä vielä R-kioskin kautta hakemassa tupakkaa ja matkaesitteitä, koska erojen yhteydessä minulla oli koko elämäni aikana aina tapanani lähteä käsittelemään asia ulkomaille. Ajatuksena oli, että kun palaisin kotimaahan, ero olisi selvä ja sitä ei enää tarvitsisi miettiä, jossitella tai vatvoa. Uusi ympäristö herkistää ajattelemaan ja asiat näkee uudessa valossa, jonka jälkeen matka lyö viimeisen naulan suhteen arkkuun ja voi jatkaa elämässä eteenpäin.
    Aamulla heti herätessäni soitin matkatoimistoon ja varasin äkkilähtönä Jokerimatkan Teneriffalle. Lähtö seuraavana aamuna klo 9:15 Helsinki-Vantaan lentokentältä. Pakkasin mukaani uimahousujen ja kesävaatteiden lisäksi keikkakamani siltä varalta, että saarella olisi jonglöörin taidoille kysyntää. Lentokoneessa kuuntelin kannettavalta CD -soittimelta haikeita erobiisejä ja muutama kyynel valui poskiani pitkin, koska kaikesta huolimatta olin pitänyt tytöstä. No siksihän täällä matkalla ollaan, että hänestä päästään eroon, ajattelin. Ryhdistäydyin ja tilasin lentoemännältä Vodka Tonicin. 
    Perillä Teneriffan lentokentällä huomasin, että matkalaukkuni ja keikkakamani olivat hävinneet. Matkaopas valitteli tilannetta ja sanoi matkalaukkujen tulevan huomenna. Se ei siinä hetkessä helpottanut, koska ulkona oli yli 30 asteen helle ja päälläni oli talvivaatteet; vuorelliset talvikengät, paksut farkut ja musta villapaita. Toppatakin olin sentään jättänyt lentokentän säilytykseen. 
    Tunnin bussiseikkailun jälkeen saavuimme kumpareiseen Puerto de la Cruziin ja minut tiputettiin hotelliini: Jokeritasoon nähden yllättävän tasokas kolmen tähden hotelli uima-altaineen. Jätin passini vastaanottoon ja kipusin toiseen kerrokseen. Oven avattuani huomasin keittiön pöydällä kaksi valkoviinipulloa sekä kirjekuoren. Avasin kirjeen ja siinä luki: ”Arvoisa asiakas! Pahoittelemme matkalaukkujenne myöhästymistä. Ne ovat tulossa huomenna ja toimitetaan suoraan hotellihuoneeseenne. Tässä kaksi pulloa viiniä piristämään mieltä. Terveisin Aurinkomatkat Oy, oppaat Jaana ja Kaisa.”
    Koska oli keskipäivä ja meri oli aivan hotellin lähettyvillä, päätin lähteä tutustumaan rantaan, mutta tulin hyvin nopeasti takaisin. Muut rannalla olijat tuijottelivat ihmeissään; yli 30 asteen helle ja tuolla joku kävelee talvivaatteissa! Kun tulin takaisin huoneeseen ja olin parvekkeella tupakalla, joku pulska silmälasipäinen hahmo valkoisessa kauluspaidassaan ja sortseissaan avasi oven omalla avaimellaan, meni makuuhuoneeseen, heitti lompakkonsa kassakaappiin ja alkoi purkaa matkatavaroitaan. Unohdin olleeni Jokerimatkalla, jolloin majoitus joskus jaettiin toisen matkalaisen kanssa. Menin sanomaan päivää, jolloin matkalainen pomppasi pystyyn ja sai sätkyn. Hän änkytti: ”Pä-pä-päivää.” Sanoin nimeni ja paiskasin kättä. Myös matkalainen esittäytyi: ”Mikko Kurkinen.” ja jatkoi: ”Kävin tosta lähiputiikista rommia, vodkaa ja lantrinkia. Maistuuko tervetulodrinkki terassilla?” ”Tottahan toki!”, vastasin ja kaivoin taskustani vihreän Barclay -savukkeen.
    Jutustelumme lomassa sain jonkinlaisen kokonaiskuvan miehestä. Hän oli 56 -vuotias kiireinen ja stressaantunut rakennusalan yrittäjä, joka oli lähtenyt äkkilähdöllä pakoon omaa elämäänsä. Suomessa asiat olivat kuulemma huonolla tolalla, kun vaimo halusi eroa ja välit kahden lapsenkin kanssa olivat kireät. Kaiken lisäksi velat olivat kaatumassa päälle ellei hän keksisi jotakin uutta tulonlähdettä. Kuudennen rommikolan jälkeen mies myönsi myös kärsivänsä lievästä alkoholiongelmasta, jonka jälkeen hän alkoi itkemään tajutessaan epätoivoisen elämäntilanteensa.
    Ja tämän kanssa seuraavat kaksi viikkoa, ajattelin huvittuneena ja kaadoin lasiin lisää rommia. Huonekumppanini jatkoi illalla ryyppäämistään terassilla, kun itse lähdin tutustumaan Puerto de la Cruzin baaritarjontaan. Läheltä hotellia löysin suomalaisen Sisu -baarin, jonka terassilta löysin rikollisia, eronneita, eläkeläisiä ja Suomesta karanneita. Vasta minuutin istuskelun jälkeen eräs rakennusalan talousrikollinen ehdotti minulle kuittikauppaa. Pelastaisikohan tämä keino huonetoverini rakennusfirman, ajattelin samaan aikaan kun näin baaritiskillä mainoksen: ”Joulupäivällinen 26 euroa!” Olin unohtanut, että viikon päästä vietettäisiin joulua ja jotkut juhlisivatkin sitä helteessä kinkkua ja rosollia syöden.
    Puerto de la Cruzin keskustaan kävellessäni löysin toisen suomalaisomisteisen ravintolan. Jorman Baarin tiskillä olutta nauttiessani huomasin sen olevan perinteinen tanssibaari tanssiorkestereineen ja karaokeineen. Jotkut eivät pääse kulttuuristaan eroon ulkomaillakaan, ajattelin huvittuneena ja suomalaisista tarpeeksi saaneena suuntasin keskustaan. Keskustaa ympäröivät rantabulevardit korkeine muureineen, jossa pariskunnat pitelivät toisiaan käsistä, suutelivat ja katsoivat tähtien ja kuun lisäksi myrskyävää tummaa merta. Myös itse katsoin merelle ja koin surua epäonnistuneen parisuhteen johdosta. Kaipasinkin pubiin ja löysinkin tunnelmallisen espanjalaisen ravintolan, jossa soi Santana ja jossa tarjoiltiin ylihintaista olutta 7 euroa tuoppi. Äkkäsin äkkiä paikalta kolme suomalaista: kaksi viehättävää nuorta naista valkoisissa kesämekoissaan ja nelikymppisen huolitellun miehen Marimekko -ruutupaidassaan. 
    Menin esittäytymään ja nopeasti selvisi, että he kaikki olivat Aurinkomatkojen matkaoppaita ja nyt pitkästä aikaa viettämässä vapaa-aikaa. Mies esittäytyi Jukaksi ja hän oli selvästi eniten päihtynyt. Hän loi minuun pitkiä katseita, kunnes tuli viereeni istumaan ja laittoi kätensä polvelleni. En hätkähtänyt vaan sanoin: ”Kuules. Kunnioitan jokaisen seksuaalista suuntautumista, mutta fyysinen koskemattomuus on mulle raja.” Jukka nappasi nopeasti kätensä pois, mutta pari Tequila -snapsia juotuaan hän yllättäen alkoi hinkata sänkeään poskeani vasten. Tähän Kaisaksi esittäytynyt matkaopas huudahti: ”Jukka! Onhan tuolla rannalla se homobaari! Mene sinne!” Jukka uskoi kollegoitaan ja poistui. 
    Toinen matkaoppaista esittäytyi Jaanaksi ja sain selville, että hän oli Teneriffalla vuoden kiinnityksellä. Häntä katsoessani tunsi jotakin sisälläni liikahtavan. Vietimme mukavan illan ja sain matkaoppaiden johdosta erikoispalvelua, kun he tutustuttivat minut kaikkiin kaupungin baareihin. Mukavan illan päätteeksi jyväskyläläinen Jaana sanoi: ”Lähdetkö huomenna pelaamaan tennistä?” ”Totta kai”, vastasin ja valomerkin jälkeen puoli neljältä lähdin kiipeämään Puerto de la Cruzin mäkiä ylöspäin kilometrin päässä olevalle hotellilleni.
    Yöhelteestä johtuen en saanut unta vaan hikoilin lakanat litimäriksi. Puoli kuuden aikaan säikähdin, kun ulko-ovi aukesi, sisään säntäsi Mikko Kurkinen ja häntä seurasi noin nelikymppinen suttuisen näköinen nainen sukkahousuissaan, minihameessaan ja avonaisessa punaisessa röyhelöpaidassaan. Naama oli täynnä pakkelia ja huulipunaa hän oli vetänyt yli huulirajojen. Kurkinen rykäisi hirvittävässä humalassa: ”Kävin tuolla saaren pääkaupungissa taksilla hakemassa huoran!” ”No eikö olisi lähempää löytynyt”, tokaisin huvittuneena. Mikko huojui sängylleen ja sammui välittömästi. Ilotyttö jäi hämillään seisomaan keskelle olohuonetta pälyillen ympärilleen, kunnes hän tuli makuuhuoneeni ovelle ja kysyi huonolla englannilla: ”Haluatko sinä?” ”Ei kiitos”, vastasin ja ilotyttö meni nukkumaan kuorsaavan Kurkisen viereen kapealle sängylle.
    Aamulla alkoi helvetillinen show! Tyttö puhui kiivaasti espanjaa ja Kurkinen suomea. Aamuröökillä Kurkinen selvitti tilannetta: ”Mulla on kauhea darra ja en muista yöstä juuri mitään! Jossain taksilla kävin ja sitten muisti pätkäisee. Liikaa rommia”, Kurkinen sanoi, veti Marlborostaan syvät hermostuneet henkoset ja jatkoi: ”Ja toi nainen on nyt kimpussa ja haluaa ilmeisesti rahaa. Voitko sä jelpata mua, että selviän tästä tilanteesta? En osaa sanakaan englantia!” ”Tottahan toki”, sanoin, stumppasin tupakkani ja menin sisään juttelemaan ilotytön kanssa. Nopeasti huomasin, että tyttö puhui vain espanjaa ja kiivaasti puhuikin: hän temperamenttiseen espanjalaiseen tyyliin huitoi käsillään ja torui kovaan ääneen. Sieltä täältä lauseiden välistä kuului vaativasti: ”Money!” 
    Nyt lähdetään kaikki respaan selvittämään tämä asia, sanoin, jolloin Kurkinen hitaasti hikisenä krapulaisena ja ilotyttö innoissaan korkokengissään loikkien seurasi minua alakertaan. Hotellin aulassa näin noin kaksikymmentä uutta suomalaista turistia, jotka bussi oli juuri heittänyt aulaan odottamaan huoneiden vastaanottamista. Tiskillä sanoin respan tytölle: ”Meillä on erikoinen tilanne päällä. Voitko toimia tulkkina?”. ”Totta kai voin”, respa vastasi, jolloin jatkoin: ”Kysy tuolta naiselta, että mitä hän tarkoittaa ja mitä hän vaatii?” Respa puhui ilotytölle espanjaa, hän vastasi kiivaasti huutaen ja käsiään heilutellen ja respa käänsi minulle englanniksi: ”Jumalauta! Tarvitsen heti rahani! Tulen pääkaupungista asti tänne korpeen ja mies lupaa maksaa 1500 euroa ja ei maksakaan. Prostituutio on laillista Espanjassa ja nyt jos hän ei heti maksa, pyydän kutsumaan poliisit paikalle!” 
    Käänsin Kurkiselle suomeksi: ”Nainen haluaa 1500 euroa, jotka olet luvannut hänelle.” Kurkisen ilme valahti ja pupillit laajenivat: ”Herra Jumala! 1500 euroa! Eihän minulla ole sellaisia rahoja mukana. Ja eihän meidän välillämme tapahtunut mitään!” Sivusilmällä huomasin kuinka suomalaiset turistit alkoivat seurata tilannetta ja naureskelivat taustalla. Käänsin respalle englanniksi: ”Mitään ei tapahtunut”, jonka hän käänsi taas espanjaksi. Tyttö suuttui eniten tähän mennessä, tönäisi Kurkista, nappasi hänen lompakkonsa shortsien takataskusta, löysi sieltä 50 euroa ja heitti sen nopeasti käsilaukkuunsa, jonka jälkeen hän huusi espanjaa respalle: ”Nyt hän on velkaa vielä 1450 euroa ja en lähde tästä minnekään ennekuin hän maksaa. Kutsu poliisit paikalle. Mitään ei tapahtunut, mutta työmatka oli sama! Pitäähän minun päästä takaisin kotiini!” 
    Käänsin huojuvalle Kurkiselle: ”Kyllä nainen nyt vaatii rahansa. Muuten tulee poliisit paikalle.” Huomasin samalla kuinka suomalaiset turistit repeilivät yhä enemmän. ”Mitäs helvettiä nyt keksin?” Kurkinen sanoi ja kaivoi lompakkonsa esiin. ”Nainen vei mun viimeisen viisikymppisen ja vielä on kaksi viikkoa lomaa edessä. Meni eilen takseihin ja ryyppäämiseen kaikki!” Kurkinen kaivoi vielä lompakkoaan ja löysi unohtamansa Master Card -luottokortin ja sanoi: ”Ok. Lähdetään pankkiin!” 
    Sekava seurakuntamme lähti taivaltamaan kohti keskustan pankkia ja vastaantulijat loivat meihin pitkiä katseita. Kurkinen laahusti huojuen ja hikisenä edellä ja ilotyttö seurasi häntä hoiperrellen korkeissa koroissaan. Pankin tiskillä Kurkinen huomasi, että luottorajaa ei ollut ylitetty, joten hän nosti 1500 euroa kahisevaa, lykkäsi tytön käteen 1450 euroa ja mimmi hyppäsi taksiin sanomatta sanaakaan. Hotellihuoneemme parvekkeella Kurkinen päivitti tilannetta: ”Mulla ei ole varaa enempään luottoon. Se pitää kuitenkin maksaa takaisinkin. Mulla on nyt 50 euroa rahaa jäljellä lähes kahden viikon matkaan. Taisi mennä koko loma tonnikalasäilykkeiden syömiseksi. Voi saatana sentään, että ihminen voi olla tyhmä! Ensimmäisenä iltana lähes 2000 euroa sileäksi” 

Illalle auringon laskettua soitin Jaanalle. Sovimme, että näemme tenniskentällä. Mukanani ei ollut urheiluvarusteita, joten pelasin farkuissa. Jaana oli pelannut vuosikausia, joten voitti minut mennen tullen. Häviöstäni huolimatta päätin viihdyttää Jaanaa; heittelin kolmella tennismailalla ja viidellä tennispallolla yhtä aikaa. ”Ainiin. Unohdin ihan, että olet jonglööri. Taidat olla muutenkin taitava käsistäsi.” Jaana heitti ja iski silmää. Huomasin, että taisin olla ihastunut ja tässä olisi ainekset lomaromanssille. Ottelun jälkeen pyörähdimme rannan tivolin maailmanpyörässä ja kävelimme rantabulevardia pitkin illastamaan meren rantaan. Pubissa oluiden jälkeen Jaana sanoi: ”Haluatko tulla mun luokse yöksi?”  ”Missä asut?” ”Tässä ihan keskustassa.” ”Ok. Mennään...”
    Alkaneesta lomaromanssista huolimatta näimme harvoin, koska Jaanalla oli niin paljon töitä. Usein aamuisin hänen piti lähteä lentokentälle turisteja - tai hänen omien sanojensa mukaan paxeja - vastaan. Koko tunnin matkan hänen piti selitellä saaren historiasta ja koko päivä meni turisteja hotelliin heitellessä. Sen jälkeen hän meni aina toimistolle hoitamaan paperiasioita, jonka jälkeen kaiken maailman retkille koko illaksi tervetulotilaisuuksista tulivuori Teiden -retkikuntaan. Illalla Jaana usein oli niin poikki, että kotiin saavuttuaan meni heti pehkuihin ja nukahti. Aamulla herätys oli kuudelta. Kerran oli vapaapäivä, jolloin menimme uimaan ja saaren kuuluisimpaan Loro -papukaijapuistoon katsomaan pingviinejä, delfiinejä ja puhuvia papukaijoja. 
    Kurkinen jatkoi terassilla tonnikalaa syödessään tilanteensa noitumista. Ja koska olin Jokerimatkalla sain onneksi viikon loman jälkeen siirron toiseen hotelliin; ränsistynyt seitsemän kerroksinen hotelli ydinkeskustassa. Huonetoverini esittäytyi Pertsaksi ja hän kertoi avoimesti alkoholiongelmastaan: ”Olen AA -kerhon jäsen ja ollut selvin päin reilut viisi vuotta.” Hänen yöpöydällään oli AA -kehon punainen raamattu, jota hän tapaisi lukea aina aamuisin. ”Tää parantumisen salaisuus on päivä kerrallaan. Joka ikinen aamu luen näitä tekstejä ja päätän, että tänään en juo. Jos tekisin kauaskantoisempia suunnitelmia, retkahtaisin varmasti ryyppäämään. En kestä ainoatakaan paukkua, koska siitä lähtee kuukausien ryyppyputki”, Pertsa selvensi. 
    Huomasin nopeasti, että Pertsan kantakapakka oli Jorman Baari, josta hän joka ilta roudasi mukanaan uuden naisen. ”Mulla on helppo taktiikka. Viimeisen hitaan aikana olen baarin ainoa asiakas selvin päin. Siksi näenkin ympärilleni ja valitsen baarista sen illan kauneimman naisen. Menen rehdisti esittäytymään, katson silmiin ja menemme tanssimaan, jolloin aloitan fiksun small talkin. Toimii aina yhtä tarkasti kuin Marko Kemppaisen skeet -ammunta.” 
    Päätin eräänä iltana lähteä Pertsan mukaan. Baari oli täynnä turisteja ja saarella eläkettään kuluttavia suomalaisia. Alkuilta laulettiin karaokea, kunnes tanssiorkesteri päästettiin valloilleen. ”Tunnen Jorman. Haluaisin esitellä sut sille. Vois tulla keikka tänne”, Pertsa sanoi, pyysi Jorman tiskin takaa luokseen ja jatkoi: ”Tässä on koomikko-jonglööri, joka on lomalla saarella. Hänellä on keikkakamat mukana ja hän voisi heittää keikan joku ilta.” Jorma pyysi minut sivummalle neuvotteluihin ja mainospuheideni jälkeen sovimme, että heitän keikan seuraavana iltana orkesterin tauolla. Esiintymispalkkioksi sovimme 500 euroa käteen. 
    Koska lentoyhtiöt eivät sallineet moottorisahoja edes lastiruumaan, keikkalaukkuni oli täynnä kaikkea muuta rekvisiittaa; palloja, keiloja, renkaita, tulisoihtuja, sapeleita sekä kolpakko ja oluttuoppivanne, jotta voisin esittää suomalaisen oluttuoppitempun. Seuraavana iltana kävin kaupasta ostamassa show'ssa käytettäviä omenoita ja olutta. Nousin estradille bändin tauolla ja esitin kahdenkymmenen minuutin koomisen show'n yleisöavustajineen. Show'n jälkeen sain baarillisen uusia tuttavuuksia ja olin tyytyväinen, etten ottanut keikkakamojani turhaan mukaan.
    Vietimme Jaanan kanssa vielä viimeisen yhteisen päivän ja yhteystiedot vaihdettuamme sovimme, että näkisimme vielä Suomessa. Finnairin -lentokoneen laskeutuessa kotimaan kamaralle olin pakkasesta huolimatta tyytyväinen; eromatka oli onnistunut. Karistin edellisen suhteen tomut jaloistani ja jatkoin elämääni puhtaalta pöydältä uusin tuulin. Homepölyallergian oireetkin olivat helpottaneet lämpimässä meri-ilmastossa ja isänikin soitti: ”Mun tutulla on paljon sijoitusasuntoja. Löysin sulle saunallisen kaksion keskustasta." 
    Jaana tuli vuoden päästä Suomeen ja muutti kotiseudulleen Jyväskylään. Sattumalta kesällä Jyväskylän Suurajojen manageri bookkasi keikan keskustan kävelykadun päätapahtumaan, jonne menin heittelemään moottorisahoja. Yllätyin kun bäkkärille tuli tuttu nainen, joka tokaisi: ”Mitäs sulle?” Yllättyneenä vastasin: ”Ei kummempaa. Ranskaan menossa keikalle ensi viikolla.” ”Ok. Mä lähden viikon päästä vuodeksi matkaoppaaksi Thaimaaseen”, Jaana sanoi, halasimme ja katsoimme toisiamme. Viimein Jaana tokaisi: ”Missä hotellissa oot?” ”Tossa Scandikissä.” ”Mulla olis parempi hotelli. Tuutko mun luokse yöksi?” ”Missä asut?” ”Tässä ihan keskustassa.” ”Tämähän menee aivan samoin kun puolitoistavuotta sitten Espanjassa”, sanoin ja jatkoin: ”Ok. Mennään...”

Guinness World Records -ennätyksiä ei lisäksi tehdä tosta noin vaan. Ensinnäkin kun päättää yrittää tehdä jonkun lajin ennätyksen, on anottava ennatysyritykseen kirjallisesti lupaa pääkonttorilta Lontoosta. Hakemuksessa on selvitettävä mm. ennätyksen yrittäjän kaikki taustat ennätysyritykseen liittyen. Hakemuksen käsittelyssä menee noin kaksi kuukautta ja jos lupa ennätysyritykseen annetaan, sen jälkeen vasta Lontoosta lähetetään sen hetkiset lajin säännöt sekä vaatimukset sille, että ennätys voitaisiin edes hyväksyä.

Hain viikko sitten lupaa tehdä kolmas maailmanennätys ja lupahakemuksen tiedotteessa oli yli kymmenen sivuinen selvitys ja vaatimuslista asioista, joiden on täytyttävä, jotta ennätys otetaan huomioon ja kenties kirjaan. Pitää olla mm. todistus terien aitoudesta, koko suoritus videoituna USB -tikulle, lähikuvaa teristä (video), valokuvia suorituksesta ja valokuvia teristä. Lisäksi on oltava kaksi ulkopuolista todistajaa, jotka pitävät kirjallista LOG bookia englanniksi koko suorituksen ajan, jonka lisäksi he tekevät kirjallisen kokonaisselvityksen Lontooseen. Suorituksessa on lisäksi oltava ajanottaja sekä heittojen laskija, joten ennätysyrityksissä ei ole kyseessä ihan yksinkertainen läpihuutojuttu. Tästä rulianssista jos selviää feikkiterien kanssa niin on kyseessä todellinen taikuri!

Vastoin luonnonlakeja

Toinen myytti ja harhaluulo johon silloin tällöin törmään; terät eivät pyöri! Tähän väitteeseen törmäsin mm. esiintyessäni moottorisaha show'n merkeissä Totuuden Torvet -ohjelmassa. En tiedä minkävahvuisia silmälaseja näiden väitteiden esittäjät käyttävät, mutta ainakin oman televisioni kuvaruudulla terien hurja pyörimisliike (2500 kierrosta/min) laipan ympärillä näkyi selvästi, kuten kaikissa muissa TV -keikoissakin (mm. Älä Katso ja Ennätystehdas).

Itse asiassa jos terät eivät pyörisi, niiden heittäminen olisi vaarallisempaa, koska silloin sahoista puuttuu kokonaan keskipakoisvoima ja hyrrävoimat. Nämä luonnonlait ovat juuri ne seikat, jotka pitävät sahan ilmalennon aikana Mika Häkkisen sanoin: "balanssissa." Olen kokeillut sahojen heittoa niin, että terät eivät pyöri jolloin sahat lentelevät minne sattuvat ja homma muuttuu vaaralliseksi.

Miten sitten treenissä?, monet ovat kysyneet. Silloinhan terät eivät varmasti pyöri? Terien pyöriminen helpottaa temppua huomattavasti, joten treeneissä ne myös luonnollisesti pyörivät. Kun treenailin ME -suorituksia, käytin metsurin viiltojuoja-asua metalikärkisine turvakenkineen, kypärineen ja hanskoineen. Normaalitreeneissä mennään farkuilla ja farkkurotsilla.

Että näin. Toivottavasti hommaan tuli nyt selvyys. Jos joku vielä väittää vastaan niin ohjaan tälle sivulle, jotta voidaan välillä puhua jostakin muustakin + että suomalaisena moottorishaajonglöörinä en kehtaisi esiintyä feikkiterillä kuten useat kollegani todistetusti ulkomailla. Eikös se ole yleisön pettämistä?

Lähes kaikki yleisöstä ovat sisäistäneet homman juonen; estradiviihdeohjelman ainoa tarkoitus on sen hetkisen yleisön viihdyttäminen. Eikö siis tällaisen marginaalisen väittelyn sijasta kannattaisi keskittyä esityksistä nauttimiseen?

Juha Kurvinen

Kun vuonna 1999 tein Guinness World of Records -ohjelmassa ensimmäisen maailmanennätyksen kolmen aidon ja käynnissä olevan moottorisahan heitossa, siitä lähti maailmalla jonglöörien kilpavarustelu, kun uusia ennätyksen yrittäjiä ilmaantui kuin sieniä sateella. Jonglöörit ajattelivat, että temppu on sittenkin mahdollinen ja monet alkoivat etsimään ja kehittelemään mitä erikoisempia kikkoja, joilla saada sahat kevyemmiksi ja heittotulos paremmaksi.

Vaikka ensimmäinen ennätykseni ei ollut heittomäärältään suuri – vain 9 heittoa – tein sen silti neljän vuoden intensiivisien voimailu- ja tekniikkatreenien jälkeen painavilla noin kuuden kilon Sthil 020T -moottorisahoilla. Samaan aikaan vuosi vuodelta moottorisahojen valmistajat kehittelivät yhä kevyempiä yhden käden malleja, joissa kaasutinosa on sahan ylhäällä, jolloin sahaa voi käyttää yhdellä kädellä vaikka puussa roikkuen. Ennätystenrikkojat kiinnittivät hampaansa juuri näihin malleihin ja ei mennyt aikaakaan, kun sain uutisia maailmalta; ennätykseni oli rikottu. Tämä herätti kilpailuviettini, olihan aitojen sahojen viskominen alunperin suomalainen juttu, joten päätin tehdä toisen maailmanennätyksen.

Otin yhteyttä Guinnessin Ennätystenkirjan pääkonttoriin Lontooseen ja tiedustelin sen hetkistä tulosta. Selvisi, että kanadalainen jonglööri Tom Comet piti ennätystä halussaan ja oli heitellyt haamutuloksen 44 heittoa. Googlasin miehen heti ja huomasin, että The Herald -lehti oli tehnyt miehen tempauksesta kansikuvajutun. Tutkin tarkkaan kuvaa ja huomasin miehen käyttävän 4,3 kiloista oranssinväristä Ehco -moottorisahaa. Soitin saman tien maahantuojalle ja tarjosin sponsoridiiliä. Parin päivän päästä rahtifirma toi sahat pahvilaatikossa kotiovelleni, saisihan merkki näin lähes ilmaista näkyvyyttä live- ja televisiokeikkojen yhteydessä. 

Vein sahat ensitöikseni merkkihuoltoon, jossa kaasuttimen tyhjäkäynti säädettiin digitaalimittarilla 2500 kierrokseen minuutissa. Se oli sopiva kierrosluku, jolla saha pysyy ilmalennon aikana Mika Häkkisen sanoin ”balanssissa.” Poistin lisäksi sahoista ketjujarrusysteemit, jotta niistä tulisi yhä kevyemmät. Elettiin kesää 2002 ja Guinnessin sääntöjen mukaan minun oli ilmoitettava ennätysyrityksen paikka ja aika etukäteen Lontooseen. Kuin tilauksesta minulle soitti OffRoad -moottoriurheilutapahtuman promoottori, joka kysyi tapahtumaansa Helsingin Kaapelitehtaalle erikoisohjelmaa. ”Miten olisi normaalin keikan jälkeen kolmen moottorisahan heiton maailmanennätysyritys?” ”Sehän sopii teemamme paremmin kuin hyvin. Voin hoitaa promootiopuolen ja median paikalle”, promoottori sanoi ja löimme keikan lukkoon.

Olisi noin puoli vuotta aikaa valmistautua ja treenata, joten tein jonkinlaisen treenisuunnitelman: koska harppaus 9 heitosta yli 44 heittoon olisi valtava, tarvitsisin rutkasti lisää räjähtävää voimaa ja tekniikkatreeniä, jotta suoritus olisi mitenkään mahdollinen. Otin kalenterini esiin ja merkkasin sinne keikkojen lisäksi puolen vuoden täyteen treenejä; kolme kertaa viikossa kuntosaliharjoittelua ja kolme kertaa viikossa lajikohtaista tekniikkatreeniä itse suoritusta harjoitellen eräällä Kirkkonummen avohakkuualueella, kun kotona tai liikuntasalissa ei luonnollisesti pystynyt harjoittelemaan; jos saha tippuisi, terä tekisi selvää lattiasta.

Otin parin kuukauden treenien jälkeen salilla käyttööni moottorisahojen painoiset Kirya -kahvakuulat normaalin lihasvoimaharjoittelun tueksi, joilla tein räjähtäviä sarjoja mukaillen samaa liikettä käsillä mitä sahojen heittelyssäkin. Samalla viikolla olin treenien jälkeen rentoutumassa ja oluella Kirkkonummen Rock'n Roll Cafe -pubissa ja baaritiskillä tapasin sattumalta voimanostajan, jonka kanssa vaihdoimme treeni-ideoita. Hän sanoi huolestuneena: ”Treeniohjelmasi tökkii. Ei ole mitään järkeä heilutella sahojen painoisia Kirya -kuulia, kun silloin voimasi eivät kasva ja sahat tuntuvat suorituksessa painavilta. Ota käyttöösi paljon sahoja painavammat kuulat ja treenaa niillä rajuja sarjoja, jolloin räjähtävät voimasi kasvavat niin, että lopulta sahat tuntuvat höyhenenkevyiltä.” Otin neuvon onkeeni ja vaihdoin käyttööni 18 kg ja 24 kg kuulat, joilla treenasin räjähtäviä sarjoja. Treeni tuntui tehoavan hyvin, koska niiden jälkeen olin tiltissä. Sauna auttoi.

Tekniikkatreenit sen sijaan tökkivät pahasti. Vaikka tulokseni heittojen määrässä kasvoi viikko viikolta – ensin 15 heittoa, sitten 30 heittoa – 44 heiton haamutulos tuntui ylivoimaiselta haasteelta. 30 heiton jälkeen voimat yksinkertaisesti loppuivat kuin seinään ja vaikka jatkoin heittoliikettä kaikilla voimillani, en enää 30 jälkeen saanut sahoista koppeja ja ne tippuivat jaloissani olleelle turvamatolle, jonka jälkeen sahan mekaniikka sammutti sahat turvallisuussyistä automaattisesti. Kiskaisin sahat uudestaan käyntiin ja maitohappojen johdosta tulos aina vana aleni – ensin 25 heittoa, sen jälkeen hyvä jos 10. Tarvitsin lisää voimaa ja kestävyyttä.

Muutin treeniohjelmaa lisäten painoja huomattavasti. Kevyiden ja pitkien sarjojen tilalle vaihdoin lyhyet sarjat raskailla painoilla. Noin tunnin treenien alkulämmittelyn hoidin soutulaitteella ja lisätreeniksi valitsin säkin hakkaamisen treenien jälkeen. Venyttely jäi vähemmälle ja palautumisen hoidin saunomisella. Ruokavaliossa lisäsin proteiinien määrää ja aloin käyttää palautusjuomaa ja lisäravinteita.

Uusi ohjelma tehosi ja parin kuukauden jälkeen heittelin treeneissä yli 40 heittoa! Treeni tuntui kulkevan nousujohteisesti kohti MM -tulosta, mutta 44 tuntui olevan kuin joku maaginen raja, jota oli lähes mahdoton yrittää. Kului pari viikkoa lisää ja sain 43 heittoa! Sillä viikolla tutkin tarkemmin Tom Cometin kuvaa ennätyssuorituksesta ja huomasin, että hänen sahojen laipoissa oli suuria reikiä. Sahan laippa painaa yllättävän paljon ja reiät keventävät sahoja ehkä juuri ratkaisevasti. Laipan rakenteen johdosta reikien tekeminen olisi kuitenkin äärimmäisen hankalaa, joten otin yhteyttä helsinkiläiseen vesileikkurifirmaan, joka taiteili laippoihin neljä reikää.

Treeneissä huomasin, että reikien johdosta sahojen käyttäytyminen ilmalennon aikana muuttui hiukan; nyt sahan voltti oli hitaampi, koska laippa oli kevyempi ja se muutti hyrrävoimia. Sain kuitenkin treeneissä tulokseksi 44 heittoa! Sivusin maailmanennätystä, mutta treenituloksia ei hyväksytä ja kukaan ei muutenkaan ollut todistamassa, koska treenasin yksin. Mahdollisen loukkaantumisen vältin sillä, että päälläni oli aina täydellinen metsurin viiltosuojapuku teräskärkisine työkenkineen, suojahanskat ja metsurin kypärä visiireineen. 

Itse ennätysyrityksessä päätin pukeutua kuitenkin farkkuihin ja farkkurotsiin teeman mukaisesti kypärän lisäksi, joten tekniikka olisi saatava mahdollisimman stabiiliksi ja turvalliseksi. Jos en saisi sahasta koppia se saattaisi osua jalkaan ja 2500 kierrosta/min tekisi rumaa jälkeä ja hengenvaara olisi todellinen. Siksi treenissä tein kymmeniä toistoja varmuuden löytämiseksi. Jos tiputin, käynnistin sahat aina uudestaan ja uudestaan niin kauan, kunnes palautumistaukojen jälkeen 40 heittoa meni rikki. Silti en koskaan treeneissä yltänyt yli 44 heiton ja olin huolestunut. Mitä yleisö ajattelisi jos epäonnistuisin? Minulla lisäksi olisi käytössäni vain yksi yritys, koska 44 heiton heittäminen vie koko kropan maitohapoille jaloista, selkään ja käsiin, jonka jälkeen tulos tippuu 30 heittoon. Sitten tarvitaan vähintään puolen tunnin tauko ja tankkaus, mutta niin pitkiä taukoja itse suorituksessa ei sallittaisi ohjelma-aikataulu huomioiden. Vain yksi yritys, ajattelin huolestuneena.

Kun olin treenannut ennätysyritykseen puoli vuotta putkeen ja 44 heiton haamutulos oli edelleen rikkomatta, tapasin jälleen Rock'n Roll Cafessa voimamiehen, joka onneksi alkoi jakaa treenivinkkejään: ”Tiedän mikä on vikana! Olet treenannut liikaa ja olet ylikunnossa. Siksi tulos ei parane. Nyt teet niin, että viet sahat varastoon lukkojen taakse ja pidät treeneistä täydellisen kahden viikon tauon ja tankkaat niin paljon kuin jaksat syödä. Vedä isompia annoksia ja lisäksi vielä hampurilaisia ja pitsaa mielin määrin päälle. Älä liiku vaan lepää. Näin lihaksesi palautuvat puolen vuoden treenistä, voimistuvat, kasvavat ja saat massaa. Muista, että lihas ja voimat kasvavat vain levossa!”

Noudatin ohjetta ja seuraavan pari viikkoa vain söin, lepäsin ja saunoin. Kun h-hetkeen oli enää kaksi päivää lisäsin tankkaukseen maksimiannoksen proteiinipirtelöitä. Tuntia ennen suoritusta Kaapelitehtaalla tankkasin vielä proteiinipatukoita ja estradille astuessani huomasin, että lavan edusta oli täynnä valokuvaajia ja toimittajia. Promoottori oli hoitanut hommansa hyvin, mutta silti itseäni ei jännittänyt, koska olin päättänyt antaa kaikkeni ja rikkoa ennätyksen keinolla millä hyvänsä. 

Aluksi juontaja kertoi parissa minuutissa virallisen Guinnessin -ennätysyrityksen säännöt, jonka jälkeen sahasin kaikilla kolmella sahalla sahapukin avulla kakkosneloset poikki todistaakseni terien aitouden samaan aikaan, kun taustalla soi tunnelmankohottajana AC/DC:n Big Gun. Viimein musiikki vaimeni ja oli suorituksen vuoro. Adrenaliini alkoi virrata suonissani ja noin 200 päinen yleisö oli hiirenhiljaa. 

Käynnistin sahani ja laitoin yhden sahan odottamaan lähtötelineelle. Heitin yhden sahan ilmaan, sitten toisen, jonka jälkeen nappasin kolmannen mukaan. Tempun vaikein osuus eli aloitus meni mallikkaasti ja sitten päästeltiin täysiä. Koitin aluksi laskea itse heittoja, mutta puolessa välissä menin laskuissa sekaisin, joten jätin sen virallisten valvojien huoleksi. Heittelin sahoja kaikilla voimillani, kunnes aloin hyytyä. Lopuksi vielä huusin täysiä headset -mikrofoniin ”Perkele!”, jotta saisin muutaman pari heittoa lisää. Lopulta en saanut enää sahoista koppia ja ne sinkoilivat yksi toisensa jälkeen turvamatolle ja osa yleisöstä luuli huutoni johtuneen onnettomuudesta. 

Hetken kuluttua juontaja kertoi: ”Kanadalaisen Tom Comentin ennätys on historiaa! Uusi Guinness -maailmanennätys on 52 heittoa!” Joku toi käteeni kuoharipullon ja olin niin helpottunut, että aloin ruiskuttaa sitä formulakuskien tapaan ympäriinsä, jonka jälkeen kaadoin puoli pulloa päälleni. Tuhannen euron headset -mikrofoni meni tempaukseni johdosta rikki, mutta se ei enää haitannut; puolen vuoden työ oli tuottanut tulosta, ennätys oli hallussani, joka puolestaan lisäisi työtilaisuuksien määrää.


Hesarin toimittajan ottama valokuva muutama sekunti ennätyksen jälkeen.

Lopuksi kaksi virallista valvojaa tekivät vielä asiakirjan lähetettäväksi Lontooseen, jossa todettiin ennätystulos. Ennätyksen jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi seuraavana päivänä sivun kokoisen jutun tempauksesta. Toimittaja totesi juttunsa aluksi: ”Miten sitä Tuntemattomassa Sotilaassa aikoinaan sanottiinkaan: Kurvinen Suomesta syö rautaa ja paskantaa kettinkiä!” Toimittajien ja yleisön palaute kannusti. Lisäksi Kanava Porvoon ammattiryhmä sai ennätyksen nauhalle ja ajattelin jossakin vaiheessa digitoida sen ja laittaa jakoon YouTubeen.

Ennätys oli voimassa muutaman vuoden, kunnes sahanvalmistajat tehtailivat jälleen kevyempiä malleja ja joku rikkoi ennätykseni. Nykyään ennätys on jo huikeat yli 90 heittoa. Harkitsen, että jossakin vaiheessa tutkin nykyiset sahamallit ja niiden painot, ja yritän kenties hattutemppua. Jos näin päätän tehdä, ennätysyritys tapahtuu sillä kertaa moottorisahaveiston MM -kisoissa Ilomantsissa.

Juha Kurvinen

Levin menestynein yrittäjä Päivikki Palosaari halusi Kopponen & Kurvinen Show'n pääesitykseksi Hullu Poro Areenalle. Sopimukseen kuuluivat keikkapalkkion lisäksi lennot, majoitus, ruoat ja viikon loma kaupan päälle. Otin taksin Turun lentoasemalle, jossa kaikki moottorisahani takavarikoitiin, koska turvamääräykset olivat jälleen muuttuneet entistäkin tiukemmiksi. Uusien sääntöjen mukaan edes tankki tyhjänä olevaa moottorisahaa ei saa ottaa lastiruumaan, jos saha on joskus ollut käynnissä. Viranomaiset pelkäävät sahan sisäisiin letkuihin mahdollisesti jääneitä bensajäämiä. Selitin monta kertaa: ”Olen putsannut tankit ja käyttänyt koneen niin tilttiin, että mitään bensajäämiä ei varmasti ole!” Selittelyt eivät auttaneet ja sahat jäivät Turun lentokentälle.

Lensin ensin Helsinkiin, koska halusin noukkia kyytiini isäni, koska olimme samalla lähdössä viettämään hänen 60-vuotisjuhlaansa. Sain ujutettua myös isäni kaikki lennot ja majoitukset keikan piikkiin, koska isälläni vanhana tukkijätkänä ja metsurina oli myös työrooli sahojenhuoltajana. Sahat eivät nyt vain olleet matkassa, joten syntymäpäiväsankari pystyi vain rentoutumaan. Menimme sisälle koneeseen, jossa meitä pidettiin kolme tuntia vankeina, koska laukuista huolehtineet työntekijät olivat menneet lakkoon ja lentokenttäsääntöjen mukaan emme saaneet poistua koneesta. Lapset itkivät ja matkustajat olivat janoisia. Soittipa joku myös Iltalehteen. Lopulta laukkumme saatiin kyytiin ja myöhästymisestä johtuen jouduimme lentelemään yöllä pitkin Lappia, jotta uusi lisäyhteys Leville löytyi.

Viimein Leville päästyämme huomasimme pakkasen kivunneen jo lähelle kolmekymmentä astetta. Hullun Poron vastaanotosta kävin kuittaamassa käyttöömme kolme kaksikerroksista saunallista hirsimökkiä ja kävellessäni mökeille päin vastaani tuli vain ulkomaalaisia turisteja pääasiassa Venäjältä, Saksasta ja Japanista. Esitykseen oli aika vielä pari päivää, mutta vapaa-ajasta huolimatta emme innostuneet laskettelurinteisiin ennätyspakkasista johtuen. Yön seikkailun jälkeen uni maittoi.

Seuraavana iltana suuntasin nokkani kohti legendaarista Wanha Poro -ravintolaa, jossa oli menossa suuret juhlat. Tapasin paikalta show'mme juontajan DJ Jan ”Jaba” Baasin, jonka seurueessa viihtyivät kaikki sen kauden Big Brother -ohjelman kilpailijat. Voittaja, turkulainen Aso Alonso bailasi villisti ja hänen rauhoituttuaan kysyin: ”Mitäs aattelit voittorahoilla tehdä?” ”Se on salaisuus” Aso veisteli. BB-kilpailijoiden lisäksi paikalla oli 7 Päivää -lehden reportteri Milla, koska olihan juuri Seiska kustantanut kilpailijoille koko viikon ryyppäysmatkan, jotta saataisiin jutun juurta viikkolehteen.

Bileet jatkuivat ja pakkasessa hytisevä porukka päätti siirtyä karaokeravintolaan, jossa illan osanottajat kilpailivat huomiosta. BB-ohjelma oli juuri päättynyt ja nyt kilpailijat halusivat keikkoja ja töitä. Siksi muutama tuli minullekkin kauppaamaan juontokeikkojaan, joista en innostunut, koska tiedän juontamisen olevan vaikeaa ammattilaisten hommaa ja tuosta noin vain ei voi ryhtyä juontajaksi, kuten jotkut Big Brotherissa mukana olleet kuvittelevat.

Aamulla menin mielenkiinnosta hotellin vastaanoton koneella internetiin ja 7 Päivää -lehden nettisivuille. Kauhukseni huomasin, että siellä seurattiin Levin tapahtumia lähes reaaliajassa. Minustakin oli revitty jo yksi otsikko: ”Moottorisahajonglööri selitteli sahojensa puuttumista” Jatkossa pitäisi siis olla pelko perseessä ja varoa tekemisiään, ajattelin, koska olin vuosikausia kaikin tavoin yrittänyt välttää mediaa, varsinkin keltaista lehdistöä.

Läksin Hullun Poron legendaariselle aamupalalle, jossa äkkäsin vanhan laivatuttuni muusikko Remu Aaltosen muusikkokaverinsa kanssa. ”Mitäs täällä teette?” kysyin, johon Remu vastasi: ”Töissä ollaan” ”Missäs ootte keikalla, tullaan kattomaan” ”Ei olla keikalla, kun on studiohommia, tehdään uusia biisejä, tää ympäristö inspiroi kato” Kopponekin liittyi seuraamme aamiaisella ja suunnittelimme illan kuvioita: räjäyttäisimme Hullu Poro Areenan tunnelman kattoon.

Illalla säntäsimme estradille energisinä ja porukkaa oli hyvin paikalla. Ennen aloitustamme esiintyi rajusti mainostettu ”Big Brother Show”, jonka aikana huppelissa olleet BB-kilpailijat menivät riviin seisomaan ja heiltä kysyttiin pari kysymystä. Muutama pettynyt yleisönedustaja huusi: "BUU!” ja muutenkin tunnelma oli epämääräinen. Yksi mimmi huojui niin paljon, että meinasi kaataa koko välinetelineeni kaljoineen päivineen.

Koska Hullu Poro Areenalla on yksi Suomen parhaista valojärjestelmistä nimenomaan jonglöörille (etuvalojen lisäksi valoa takaviistosta ja sivulta, jotta ilmassa lentävät välineet näkyvät), vedimme show'tamme täysiä ja porukka alkoi viihtyä ja pitää näkemästään. Temppumme hurjenivat aste aseelta ja itse heittelin Metallican tahdissa kahta isoa terävää sapelia ja omenaa, kunnes yleisö yllättäen alkoi pomppia musiikin rytmissä tahdissa ilmaan. Lopulta söin omenan välistä ja porukka oli sen verran paljon mukana, että ajattelin heittää omenan rennolla roikulla yleisöön. Omenan neste tarttui kuitenkin suojahanskani mokkapintaan ja vahingossa omppu lähti kuin raketti täysiä vaakasuoraan jonnekin päin yleisöä! En kuitenkaan nähnyt minne, koska etuvalot häikäisivät niin paljon tehden yleisön pimeäksi mereksi.

Välissä Kopponen söi askillisen palavia savukkeita ja roudatessaan pöytäänsä hän vahingossa kaatoi sen ja tästä alkoi lumipallo vyöryä kukkulalta alas. Jotkut yleisössä varmasti ajattelivat: ”Ensin kaverit tekevät huimia temppuja ja nyt ei mikään onnistu!” Kun tuli jälleen vuoroni joku yleisönedustaja juoksi estradin rappusia pitkin hulluna kohti näyttämöä kaksi järjestyksenvalvojaa perässään. Mies ehti kuitenkin eteeni ja heitti Gin Tonicin naamalleni! Turvamiehet roudasivat miehen sivummalle, jonka jälkeen toinen tuli sanomaan: ”Se on venäläinen asiakas. Saimme sen verran selvää sen englannista, että se sun heittämä omena oli lentänyt suoraan hänen vaimoa päähän ja meikit olivat menneet pilalle! Ei saatana, ajattelin ja pyysin selkkausta useaan otteeseen englanniksi anteeksi.

Drinkin heittäminen aiheutti kuitenkin sen, että toinen piilolinsseistäni tippui lavalle ja en nähnyt juuri mitään, koska näköni on – 6,5. Tässä ei ollut muuta ongelmaa, kun se, että oli vielä finaalinumeroni vuoro: tulisoihtushow yleisöavustajan kanssa. Meninkin jo bäkkärille, kunnes juontaja sanoi: ”Kyllä sun se pitää nyt esittää, porukka odottaa finaalitemppua!” Harkitsin tarkkaan; toisella silmälläni en nähnyt mitään ja kohta kädessäni olisi kolme soihtua, joista lähtisi metrin korkuinen lieska, joista yhden känninen yleisöavustaja heittäisi minulle kolmen metrin päästä ja minun tulisi siitä suoraan jatkaa jongleeraamista kolmella soihdulla! Tsekkasin vielä, että koko lavan vierusta verhoineen oli täynnä helposti syttyvää materiaalia. Päätin kuitenkin mennä ja yleisö taputti vaikka he eivät tienneet, että kohta ehkä syttyisi suurpalo ja paikka evakuoitaisiin.

Otin estradille avustajakseni jonkun BB -tyypin, joka oli niin kännissä, että juuri ja juuri pysyi pystyssä kun huojui lavalla tulisoihtu kädessä osan yleisöstä naureskellessa, mikä oli hyvä asia, olihan kyseessä koominen show. Sain ihmeellä ja tuurilla kopin vaikeasta heitosta, joka suuntautui vauhdikkaasti polveni korkeudelle. Siitä sitten lopputemput ja suihkun kautta Levin yöelämään.

Sain jälleen yhden keikan mitä muistella lämmöllä. Hutiloinnista - joita suurin osa ei edes tiennyt tai huomannut – huolimatta teimme yhden uramme parhaista 45 minuutin keikoista - asiakas ja yleisö olivat tyytyväisiä - ja kukaan ei edes huomannut, että Turun lentoasemalla takavarikoidut moottorisahat puuttuivat.

Juha Kurvinen

1.
Tuurilla siinä sitten niin kävi.
Managerini soitti, että olemme saaneet autolautta Silja Europalle kuuden kuukauden esiintymispestin pääesiintyjinä ja se tiesi paalua: 500 euroa per äijä per risteily. Lärveistämme otettiin kuvat studiossa ja Ihmeitä Merellä -julisteet lätkäistiin jokaisen Suomen matkatoimiston ja sataman seiniin, se hävetti.

Kolme kuukautta myöhemmin makasin klo 23 aikaan Silja Europan hytissä 10828 rättiväsyneenä, laiva huojui ja keinui, Tax Free -myymälän viinat lentelevät pitkin lattioita ja matkustajat jonottavat paniikissa pahoinvointilääkkeitä laivan terveydenhoitajan vastaanoton edessä. Lihaksiani särki ja ääneni oli mennyt lähes kokonaan.
 
Laivan info laittoi päälle taas saatanallisen Siljan tunnarin ja kuulutti jälleen jotakin typerää, jolloin nappasin kaiuttimen irti katosta. Kostutin jälleen pyyhkeen ja laitoin sen roikkumaan hyttini vessanoven päälle, jotta hytin mekaaninen kuiva ilmastointi saisi vastapainoksi kosteutta. Nappasin Carmolis -tabletin suuhuni, koska eräs tangokuningas oli näin muutama päivä sitten neuvonut. Kolme kuukautta takana dejawu -ilmiöitä ja enää puolet jäljellä, ajattelin ja menin tuttuun tapaani suihkuun, olihan jo kiire.

Kiskaisin nopeasti esiintymisasuni päälle – musta rotsi, jossa on strasseja - maskeerasin naamani ja laitoin geelillä hiukset sekaisin. Nappasin käteeni moottorisahan sisältävän oranssin suojakotelon, kolme kirvestä ja muuta jonglöörirekvisiittaa. Koputin viereistä kollegani hytin ovea: ”Pöljä, mennään jo!” Kollegani näytti alakuloiselta, ei sanonut mitään ja lähti seuraamaan kuin robotti, olimmehan tehneet tätä jo satoja kertoja.
 
Astelimme henkilökunnan portaat Ocean Clubin taukohuoneeseen. Täytimme ison sangon vedellä, kävimme hakemassa baarista jäitä ja iskimme vadin täyteen Tax Freestä henkilökuntahintaan ostettuja kaljatölkkejä. Lopuksi ripottelimme koko sangon täyteen suolaa; kylmennyskikan olimme kuulleet eräältä baarityöntekijältä. 

Kiskaisimme pari kaljaa, kunnes takahuone alkoi täyttyä muusikoista ja aloimme valmistella pääesitystämme. Paikalle pöllähti Pöljän uusi tyttöystävä, jonka tehtävänä olisi tunkeutua miehensä illuusiolaatikkoon, jonka läpi Pöljä työntelisi miekkoja. Tähän avustajan tehtävään oli aluksi kaavailtu laivan parfymeriassa työskentelevää kosovolaista mimmiä, mutta hänen luomutissinsä olivat liian isot; nolo tilanne, josta ei selvitty ilman itkua. ”Olen liian läski”, mimmi huusi ja itki niin, että kajaalit levisivät pitkin kasvoja.

Itse tankkasin luottopelini, kuuden kilon STIHL 020T -mallisen moottorisahan ja tsekkasin kaasuttimen säädöt: 2500 kierrosta minuutissa samaan aikaan, kun orkesterin rumpali löi edessäni helvetillistä rytmiä ja joku lukuisista tapaamistamme iskelmätähdistä lauloi kestohittiään: ”Olen suomalainen...”. Yleisö mylvi ja taputti tahdissa sankarilleen, kun laitoimme langattomien mikrofoniemme virrat päälle.

Suhautimme auki vielä yhdet huurteiset. Kari Tapio tuli bäkkärin tuolille odottamaan encorea, oikaisi bootsinsa, otti viskilasin kouraansa ja sytytti piippunsa. Kari oli selvästi hiukan maistissa – edellisenä iltana he olivat istuneet kuin kirkossa, koska vaimo oli mukana – ja hän puheli innoisaan Olavi Virran elämänvaiheista.

Yleisö odotti malttamattomana viimeistä kappaletta ja huusi: ”KARI, KARI, KARI, KARI!” Viimein bändin rumpali hyökkäsi takahuoneen ovelle kyselemään: ”Mitä vedetään?” Kari mietti hetken, kunnes laukoi: ”Vedetään niitä vaikka turpaan!” Ihmettelin Karin läppää, olihan hän useissa haastatteluissa maininnut: ”Yleisö on työnantajani.” Ehkä kyseessä oli raju työpaikkahuumori. Viimein mestari sanoi: ”Vedetään Myrsky...” Rumpali löi alkutahdit, Kari nousi tuoliltaan, kipusi estradille valojen loisteeseen ja lauloi itse sanoittamansa kappaletta: ”Myrksyn jälkeen, on poutasää, vihdoin oon sen saanut ymmärtää...”

Viimeisen biisin jälkeen bäkkärille tuli kaaos; risteilyemäntä Sirpa kiiruhti paikalle, kollegani avustaja katseli peilistä esiintymisasunsa istuvuutta, muusikot kaivoivat Jallupullonsa esiin ja minä vedin viime hetken lämmittelyliikkeitä. Lupulta Sirpa kuulutti: ”Nyt teitä viihdyttää Ihmeitä Merellä Show!” Hoidimme puolen tunnin tonttimme ja loppuhuipennuksessa kollegani kadotti avustajansa ahtaaseen laatikkoonsa iskien miekat läpi ja itse heittelin käynnissä olevaa moottorisahaa ja kahta palloa, jonka jälkeen lysähdin hiestä märkänä bäkkärin tuolille, otin käteeni kaksi jääkylmää oluttölkkiä ja jäähdytin niillä kasvojani. Tapanamme oli joka ilta jatkaa suihkun kautta laivan discoon ja parhaat mimmit veimme muusikoiden järjestämille jatkojuhlille. Emme sinä iltana tehneet poikkeusta.

2.
Heräsin krapulassa, kun joku jyskytti täysiä oveeni. Se oli kollegani, joka huusi raivokkaasti: ”Vittu! Lasten temppukoulu on alkaa viiden minuutin päästä ja täällä vaan maataan!” Kollega meni suihkuuni, laittoi kylmän veden valumaan ja huusi: ”Nyt menen ja kohta olet estradilla!” Vastasin: ”Relaa vähän. Muutetaan kässäriä. Vedä sä ekat viisitoista minuuttia niin mä jatkan siitä vaikka puoli tuntia putkeen.” Kollegani otsa rypistyi: ”Vedä vaikka käteen, mä meen nyt!”

Hyökkäsin pikasuihkuun, vedin naamariin aspiriinia, vitamiinit ja yhden tasoittavan kaljan. Rynnistin huojuen portaita alas esiintymispaikan bäkkärille. Muistin vielä napata suuhuni kourallisen Carmolis -tabletteja, ettei vanha viina haisisi. 

Kollegani opetti lapsille typerän pillitempun, jonka jälkeen opetin ipanat heittelemään kolmella pallolla. Suurin osa lapsista ja vanhemmista oli innoissaan, mutta joku yleisöstä suuttui ja huusi: ”Miksi opetusta ei ole ruotsiksi! Menen tekemään tästä infoon valituksen!” Huusin pakenevan asiakkaan perään: ”Palloja voi heitellä ruotsiksi, englanniksi tai vaikkapa japaniksi... ja kaikki ymmärtävät!”

Lounaan jälkeen laiva tuli ja meni, pyöri ja hyöri. Välillä oltiin Kapellskärissä ja välillä Maarinanhaminassa, ja välillä Turussa tai Tukholmassa, olimme menneet jo satamista aikoja sitten sekaisin. Sitten oli jälleen kiire; Siljan pomot ahnehtivat ja halusivat meidän esittävän päivällä bändin tauoilla yllätysohjelmaa. Kollegani laistoi tästä ja meni aina hyttiin nukkumaan, kunnes jäi siitä kiinni ja hänet pakotettiin tekemään ilmapalloeläimiä lapsille lasten Siljalandiassa. Sitä hän kirosi.
 
Itse yritin pitää sovitusta kiinni ja hyökkäsin Ocean Clubin estradille pöytä ja kolme terävää paksua pyramidikärkistä naulaa mukanani. Otin yleisön joukosta avustajan ja käskin hänen peittää naulat kupeilla. Sen jälkeen käänsin selkäni ja hän sai sekoittaa kupit miten halusi. Sitten iskin yhden kupin täysiä myttyyn; tyhjä. Avustaja sekoitti kahta kuppia lisää mielin määrin. Oli finaalitempun vuoro, nostin käteni korkealle ilmaan ja iskin toista kuppia kaikilla voimillani. Ai saatana, mikä tuska! Iskin epähuomiossa väärää kuppia ja piikki meni kädestäni läpi!

Avustaja meni shokkiin ja yleisö oli kummissaan. Yleisössä istunut kollegani sulki puhelunsa ja jäi tuijottamaan lasittunein silmin estradille. Minä sen sijaan laitoin verisen käteni nyrkkiin ja marssin juoksujalkaa laivan Infotiskille: ”Meni naula kädestä läpi! Tarviin heti terveydenhoitajan!” Virkailija kaivoi ensiapukaapista muutaman laastarin. ”Eikun ihan oikeesti! Tässä nyt ei laastarit auta!”

Terkkarin pedillä sain käteeni tikit ja sideharson. Miten nyt selviän jonglöörikeikoista, ajatelin samaan aikaan kun terveydenhoitaja tunki suuni täyteen tulehduskipulääkkeitä.

3.
Tunnin päästä ravasin hermostuneena takahuoneessa keskittyen toiseen pääesityksemme; Grande Finale Show tai Loppuhulinat, kuten joku ohjelmaisäntä on sen nimennyt. Nyt esitimme toisia temppuja koko perheelle ja Pöljä valmistautui päänumeronsa; arkusta tulisi lentää ilmaan korttipakka, jos vain lapset huutaisivat tarpeeksi arkussa kyyhöttävälle Baba -tontulle. Baban olimme nimenneet Babaksi ärsyttävimmän ohjelmaisännän mukaan.

Kun korttipino lentäisi viuhkana ilmassa, kollegani tehtävänä olisi pistää miekalla yhtä niistä ja se olisi lapsikatsojan valitsema ja tussilla allekirjoittama kortti. Lapset huusivat hulluna: ”Heitä Baba! Heitä Baba!” Mutta Baba ei heittänytkkään ja Pöljä joutui kaivamaan nolona korttipakan arkusta ja heittämään itse. Bäkkärillä Pöljä kirosi: ”Perkele, loppui kaukosäätimestä patterit!” Näin oli käynyt ennenkin joskus harvoin eri tempuissa ja nolouksilta ja lavakuolemilta ei vältytty – perustuvathan lähes kaikki taikatemput piilotettuun teknologiaan. Itse koitin lopussa pelastaa show'n koomisella numerollani äimistyneiden ilmeiden edessä.

Bäkkärillä vedimme lopuksi tasottavia, kunnes Sirpa tuli sanomaan: ”Sain kuulla huonoja uutisia. Olitte eilen tavanneet kokkiharjoittelija Rosan?” Säikähdin: ”Mitä ihmettä Rosasta?” ”Rosa myöhästyi teidän jatkojuhlien takia tänään 15 minuuttia töistä. Sai heti potkut ja poistuu satamaan tänään. Koululle lähetetään kirjallinen selvitys ja Rosa pakotetaan rehtorin puhuttelun jälkeen raittiusohjelmaan!” ”Ei helvetti, taas yksi lyyli vähemmän”, kirosin kollegalleni.

4.
Europa saapui satamaan ja on ainoa mahdollisuus päästä ulos. 2500 matkustajaa tunkeili olutkärryineen kuin maanikot pitkin laivan käytäviä samaan aikaan, kun 2500 uutta matkustajaa panikoi terminaalin sisäänkäynnillä. Maista tulleet keltaliiviset maahanmuuttaja -siivoojat ryntäilevät imuroiden kanssa paniikissa kuin sinapia anuksessa. Itse koitin sen sijaan puikkelehtia kaiken tämän härdellin läpi kuin pakojänis. Juoksin vauhtijalkaa Turun Linnan ympäri ja istahdin penkille minuutiksi; lähes ainoa hetki vuorokauden aikana kun sain olla yksin. Satamassa törmäsin Rosaan, halasimme, vaihdamme puhelinnumerot ja antoipa Rosa suukonkin. Mahtava mimmi, ajattelin samalla kun sovimme, että näkisimme joskus vielä uudestaan.

Tällainen oli vuorokautemme. Taas valmistautumaan tervetuloesitykseen. Kerkisimme joskus välissä käydä ruokailemassa laivan messissä, jossa meitä odotti 24 tuntia vuorokaudessa aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala, olivathan laivan työtekijät vuorotöissä. Pyörähdimme kerran viikossa messin saunassa tai kuntosalilla mittelemässä voimia Kirya -kahvakuulien nostamisessa, jossa Pöljä aina hävisi – onhan hän keskittynyt pullisteluun ja bodaukseen sen sijaan, kun itse moottorisahajonglöörin ammatissa olin paneutunut räjähtävän voiman treeneihin.

Dejavu -ilmiö oli jatkuvasti läsnä. Matkustajat vaihtuvat jokaisella risteilyllä - alkuviikosta eläkeläislähtöjä, viikonloppuna abiristeilyjä tai julmetonta biletystä - ja henkilökunta kokonaisuudessaan kymmenen päivän välein. Silti tapahtumat pysyvät samoina ja lymytessämme hyttiemme vankeina aloimme kärsiä klaustrofobiasta. Vaikka teimme töitä hulluna, osa henkilökunnasta kettuili: ”Mitä teette kaikella vapaa-ajallanne?”

Illalla bäkkärillä näin nurkassa istumassa ujonoloisen nuoren miehen valkoinen muotipaita päällään ja pilottilasit päässään. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen MC – yleisön huudattaja oli vahdikkaammalla päällä – ja elvisteli: ”Hitto ollut kiirettä, eilen oltiin Viikkarilla ja nyt lähdetään Lappiin!” Ihmettelimme kollegani kanssa käytöstä, koska bäkkärillä ei ole tapana leuhkia – se on artistien taukotila. Myöhemmin sain kuulla, että ujo poika oli Jare ”CHEEK” Tiihonen, joka oli juuri saanut Jos mä oisin sä -hittinsä läpi ja en olisi koskaan uskonut, että sama mies vetäisi Stadikan kaksi kertaa täyteen. 

Seuraavana iltana takahuoneessa tapasin Ilkka ”Danny” Lipsasen sekä hänen taustalaulajansa, jonka tunnen vuosien takaa. Ystäväni kertoi: ”Oltiin Teneriffalla Suomi -baarissa keikalla, kunnes F1 -kuski Kimi Räikkönen pöllähti paikalle päissään kesken esityksen ja huusi kovaan ääneen koko baarille: 'Minä tarjoan loppuillan!' Danny lauloi Seitsemän kertaa seitsemän, kun Kimi pomppasi estradille Dannyn taakse!” ”No sinähän olit siinä Danny vieressä, mitä sitten tapahtui?” kysyin uteliaana. ”Danny jatkoi biisiä samaan aikaan, kun Kimi hieroi Dannyn hartioita. Portsarit eivät uskaltaneet keskeyttää, koska olihan kyseessä Kimi, joka maksoi koko illan. Viimein Kimi sanoi Dannyn korvaan kesken laulun: 'Relaisit nyt sinäkin välillä!'"” ”Mitä sitten tapahtui?” ”Kimi veti perseet olalle, meni ulos ja sammui ulos halaten pumpattavaa isoa delfiiniä.” Tämän muistinkin: joku asiakas oli ottanut näystä valokuvan, joka päätyi 7 Päivää -lehden sivuille. Jotkut lisäksi huhuilivat, että Kimillä oli samaan aikaan parisuhdehuolia vaimonsa kanssa.

Dannyn sen kertainen keikka Europalla meni pikaisesti tähden vilkuillen jatkuvasti kelloaan kesken esiintymisen; oli ehdittävä välisatamassa bändikamoineen kaikkineen ulos ja lentokoneella takaisin Turkuun, koska oli bookattu välikeikka maihin. Dannyn lisäksi tapasimme kiinnityksemme aikana kaikki Suomessa sinä vuonna aktiivisesti esiintyneet iskelmätaivaan tähdet Katri Helenasta Anne Mattilaan ja Matti ja Teposta kaikkiin tangokuninkaallisiin, koska tähtisolisti vaihtui aina muutaman päivän välein. Mieltämme lohdutti, että risteilyohjelmassa heidät kaikki oli merkitty Ihmeitä Merellä Show'n lämppäreiksi. Kerrankin näin päin, ajattelimme.

5.
Kärsimme jo burnoutin ensioireista, kunnes sattui onnenkantamoinen; Silja Europan potkuri hajosi ennen satamaan saapumista: Laiva roudattiin korjaustelakalle, korjaajat ja sukeltajat soitettiin Norjasta saakka ja meille annettiin kahden päivän loma. Otimme heti taksin Hamburger Börs -hotelliin, josta varasimme isoimman ja parhaan kattohuoneiston; sviitin saunoineen ja omine terasseineen. Jääkaappi oli kuitenkin tyhjä, joten tilasimme huonepalvelusta sen täyteen olutta. 

Soitin Rosalle, joka on sattumoisin käymässä Turussa. Hän saapuukin bilesiin ja siinä suiten terassilla istuskellessani saunan raikkaana saunakalja kädessäni taisin rakastua: ”Rosa, lähdetkö maailmalle mun kanssa? Mulle on tarjottu duunia Las Vegasista?” Rosa otti arvoituksellisen ilmeen, veti henkoset metholistaan ja sanoi: ”Pitää miettiä...”

Tyhjensimme jääkaapin ja koska oli lauantai lähdimme bilettämään alakerran yökerhoon. 

6.
Potkuri saatiin kuntoon ja parin päivän nollaus teki hyvää. Nyt olimme täynnä tarmoa. Päivät kuluvat, Europa kynsi merta, lokit pyydystivät potkurin melskeessä nousevia kaloja, Tax Freen hyllyt tyhjenivät, kaikki lait ja asetukset maihin jättäneet ihmiset juopuivat ja naivat, henkilökunta harrasti salasuhteita, maapallo kiersi edelleen radallaan 30 kilometriä sekunnissa, kuun silta loisti meren yllä, täysikuu, puolikuu, kuun sirppi ja taas oli kuukausi mennyt. 

Isoäitini soitti aamulla: ”Seuraapa laivalla kuun liikkeitä, kun merellä näet niin selvästi. Meidän suvun kaikki miehet ovat kuuihmisiä. Ihmisen painosta suurin osa on vettä ja ajattele vuosovesi-ilmiötäkin.” Seuraavaa täysikuuta katsellessani huomasinkin kuun vaikutuksen, en saanut unta ja biletin julmetusti – työt hoidimme kuitenkin mallikkaasti. En enää ihmetellyt miksi täydenkuun aikaan Yhdysvalloissa on kaikki putkat täynnä.

Työstressiin hiipiessä salakavalasti jälleen sieluuni, laivalle saapui pelastavaksi enkelikseni taikuri-jonglööri, joka toimii viikon tuuraajanani. Hyökkäsin heti satamaan ja kiihdytin suoraan Tampereelle esiintymiskeikalle tulli- ja pakkahuoneelle. 

Keikan jälkeen menin hissillä Sokos Hotelli Ilveksen kattohuoneistoon ja asetin kirveeni ja jonglöörishow'ssa käyttämäni sähkökitaran hotellihuoneen nurkkaan pystyyn, jotta ne eivät kaatuisi myrkyssä. Olen ilmeisesti ollut liikaa hytissäni, ajattelin. 

Iltapäivällä herättyäni kurvasin pikaisesti keikalle Helsingin Scandic -hotellissa järjestettyyn yritysjuhlaan, josta toisiin kemuihin. Sitten Lahteen, sitten Jyväskylään... Näin kului koko viikko ja kotonani ehdin käydä vain pikaisesti kääntymässä pesemässä koneellisen pyykkiä, kunnes kurvasin jälleen Turun satamaan henkilökunnan aidoitetulle paikoitusalueelle. Tuulilasin sisäpuolelle kiinnitin vielä lapun; pitkäaikaispaikoitus 6 kuukautta.

7.
Takaisin vankilaan saapuessani huomasin, että tunnelma on muuttunut; uudet leikkitädit, Muumipappana ja Nuuskamuikkusena esiintyneet naiset on jo jaettu, kollegani oli linnoittautunut hyttiinsä ja ei enää viihtynyt keikkojen jälkeen baarissa. Illuusiossa käytetty naisavustajakin oli suuttunut jostakin ja poistunut laivasta, joten nyt tarvittiin uusi pienempitissinen avustaja.

Tuuraajaani elvisteli, että oli käyttänyt kahlekuninkuusnumeroni käsirautoja aktissaan; hän oli raudoittanut erään Suomen kuuluisimman stand up -koomikon kiinni hytin ikkunan edessä olevaan lamppuun ja lykkinyt mimmiä takaapäin samaan aikaan, kun mimmi oli kehunut maisemia; kyllä Turun saaristo on sitten kaunis. 

Miehet olivat muutenkin pulassa. He olivat järjestäneet tuuraajan riehakkaat läksiäiset heittelemällä keilapalloa humalapäissään pitkin kymppikannen käytäviä laivan päästä päähän. Henkilövahingoilta säästyttiin, mutta sitten kollegani olivat murtautuneet kannen 12 saunaosastolle ja laittaneet kiukaan päälle. Siitä he jäivät kiinni ja ja olivat nyt pulassa; samana yönä laivan viinavarastoon oli murtauduttu ja miehet olivat pääepäiltyjä.

8.
Kiinnityksen loppupuolella laivalle saapui uusi ääniteknikko, joka julisti kovaan ääneen: ”Olen kuullut, että laivalla monet pettävät puolisoaan. Minä sanon teille, että mulla on maissa vaimo ja lapsi ja heitä en petä.” Samana yönä discoilun jälkeen viiden aikaan aamulla menin henkilökunnan saunaan, kunnes näin lauteilla istumassa saman teknikon, jonka sylissä hytkyi pomppivine rintoineen lasten Siljalandiassa työskennnellyt Nuuskamuikkunen.

Tällaista oli laivaelämä. Hurjaa meininkiä; extempore -tekoja ja seikkailua burnoutin oireiden kanssa laineilla taiteillen. Välillä olin kateellinen muusikoille, jotka vierailivat laivalla energisinä vain muutaman päivän ajan. Sen lisäksi säälin laivan brittilisiä valokuvaajia, jotka työskentelivät puolen vuoden passeissa. Kun toinen lopetti, tuli tilalle hänen kaksoisveljensä ja niinpä henkilökunta luuli, että kuvaaja on laivalla ikuisella kiinnityksellä. Kolleganikin sanoi hänelle: ”Hei James, mitä kuuluu tänään?” ”Anteeksi kuka olet? En tunne sinua?”

Näiden episodien jälkeen juuri kukaan ei ole koskaan saanut minua vapaaehtoisesti risteilemään. Siihen on tarvittu joku hyvin painava syy.

Juha Kurvinen

Kirjan kansi

Tästä hetkestä eteenpäin 5 päivää (9.12. - 14.12.) Sirkus Pjongjang: Keikka Pohjois-Koreaan ilmaiseksi 0,00 e (norm. 32,50 e) yhdellä hiiren klikkauksella Amazon -kirjakaupasta. Teoksen voit lukea tietokoneella, tabletilla, älypuhelimella tai millä tahansa lukulaitteella...

Tästä linkistä: Amazon: Sirkus Pjongjang - Keikka Pohjois-Koreaan

Uusin lukijapalute: