Felix%20zen%20-mestari-normal.jpg
(Felix 1997 - 2013)

Tänään aamukahvilla mielessäni oli jälleen rakas zen-mestarini edesmennyt Felix -katti, joka lähti tepastelemaan muille metsästysmaille kolmisen kuukautta sitten. 15 vuotta se pyöri mukana boheemissa elämässäni ja nytkin se olisi tässä sylissä istumassa, kun kirjoitan. Felix pelkällä olemassaolollaan opetti minulle enemmän kuin yksikään lukemani elämäntaito-opas pystyi. Se ei nostanut olevinaan häntäänsä tai näytellyt vaan oli aito ja oma itsenäinen persoona, joka osasi olla. 

Olen sitä mieltä, että nykypäivänä olemme unohtaneet olemisen jalon taidon. Meillä on aina kiire seuraavaan hetkeen ja kun olemme perillä seuraavassa hetkessä, tulee jälleen kiire seuraavaan hetkeen ja näin elämää ja nykyhetkeä tuhoava kierre on valmis. Tai jos olemmekin nykyhekessä, emme silti osaa olla läsnä tai nähdä metsää puilta vaan näpräämme maanisesti alypuhelintamme.

Olemme usein poissa siitä ainoasta asiasta mikä meillä koskaan tulee olemaan; nykyhetki. Felix oli tässä mestareiden mestari; se kehräsi kaiken aikaa tyytyväisenä, hegaili hymyssäsuin ja katseli sivusilmällä oravia ja lintuja. Ei ollut jatkuvaa hösäämistä ja kiirettä, ei työtä eikä tressiä. Sitä 15 vuotta seurattuani voin todeta, että meillä ihmisillä olisi vielä paljon opittavaa seuraamalla muun luomakunnan esimerkkiä.


Rakkaan olennon kuolema saa ihmisen heräämään siihen todellisuuteen, että olisi pitänyt antaa enemmän huomiota ja olla läsnä. Olisi pitänyt jättää sitkun ja mutkun elämä ja elää NYTKUN elämää hetkessä kiinni. Mutta tilannetta ja olentoa ei saa enää takaisin. Et saa enää toista mahdollisuutta.

Jokin aika sitten saatoin erään sukulaiseni hautaan ja kantaessani arkkua ja heittäessäni multaa arkun päälle en voinut enää sanoa kiitos tai anteeksi. Kuolema on mystinen ja selittämätön lopullinen tragedia, josta ei pääse yli eikä ympäri. Sen läsnäollessa arvostamme kuitenkin elämää eri näkövinkkelistä. Sen läsnäollessa opimme elämämme rajallisuuden.

Menetykset saivat minut havahtumaan; muutaman kymmenen vuoden päästä me kaikki olemme jossakin muualla. Kannattaisiko siis keskittyä NYTKUN elämään ja tehdä niitä asioita joista eniten nauttii ennekuin on liian myöhäistä; unelma toteutetaan eläkeiässä, jolloin toinen jalka on jo haudassa ja ei enää jaksa. Samaten olen tässä viimeaikoina omasta kokemuksesta ja virheistäni huomannut, että kannattaa haudata sotakirveet ja ottaa esille rauhanpiippu, koska jos lähtee koston tielle, voi samantien kaivaa kaksi hautaa.

Tällaisia aamukahviajatuksia tällä kertaa. Tämä ei ollut tällä kertaa edes ahdistava juttutuokio mysteerin kanssa vaan päinvastoin koen, että kuolema helpottaa ja mahdollistaa itse elämän. Sillä on jokin suurempi sanoma. Olenkin taas tänään kiitollinen kaikesta ja pidän kiinni motostani: "Eilinen on historiaa, huominen on mysteeri, tämä hetki on lahja"


Positive-normal.jpg

- JK