SERE-normal.jpg

Kun tekee työtään viihdetaiteen amatöörinä, ammattilaisena tai harrastelijana, sitä aina toivoo ja olettaa, että show ja siihen liittyvät toiminnot menevät moitteettomasti. Show on hyvä, asiakas ja yleisö on tyytyväinen, rahat tulevat tilille ja homma toimii. Kuitenkin silloin kun tekee satoja tai tuhansia esityksiä, joskus harvoin siis; tapahtuukin virheitä ja kämmejä, jotka joskus johtuvat myös itsestä riippumattomista ulkopuolisesta tekijöistä. Tämä ei välttämättä tarkoita, että show menisi pieleen vaan päinvastoin joissakin tapauksissa show'sta saattaa tulla entistäkin viihdyttävämpi.

Jostakin syystä me suomalaiset pelkäämme virheitä kuin ruttoa, mutta oppimalla sen, että voimme vetää pelottomasti täysiä pelkäämättä epäonnistumista liidämmekin korkeammalle kuin koskaan. Ja vaikka virhe tapahtuisikin, so what; se opettaa meille jotakin jonka avulla menestymme vieläkin enemmän. Virheet tekevät meistä robottien ja tietokoneiden sijaan inhimillisiä aitoja olentoja. Tänään mietin virheitä ja urani aikana muutamia pieleen menneitä keikkoja, ja tämä koominen episodi tuli ensimmäiseksi mieleen:

Itämeri, 1992:

Kesken kauppaopisto-opiskelujeni silloin Suomen lähes kuuluisin taikuri Timo Kulmakko soitti tyttöystävälleni hulavanneakrobaatti Cia Niemelle ja kysyi: ”Pääsettekö viikoksi keikalle Silja Serenadelle? Tanssijalla on jalka murtunut ja tarvitaan äkkiä tuuraajaa” Suostuimme diiliin ja muutaman päivän päästä hurjastelimme Kulmakon taikailluusioita täynnä olleella pakettiautolla kohti Turun satamaa, koska olimme hiukan aikataulusta myöhässä. Kulmakko soitti hädissään risteilypäällikölle ja roudaus päätettiin tehdä autokannen kautta. Kurvasimme tyhjälle autokannelle, jolloin kansimies huusi: ”Äkkiä sitten. Siltä on tulossa Onnenpyörän kuvausrekka. Aikaa viisi minuuttia!” Tyhjensimme ripeästi koko auton rekvisiitasta ja saimme siirrettyä Kulmakon painavan illuusion eteiseen. Ehdimme viime minuutilla Onnenpyörän alta pois parkkialueelle.

Roudasimme rekvisiitan ympyrän muotoisen esiintymislavan takahuoneeseen ja aloitimme tunnustelevan harjoittelun. Paikalle tuli ääniteknikko sekä risteilypäällikkö Harry, joiden kanssa sovimme yksityiskohdista. Myös Kulmakon kaksi kaunista ja tummaa tanssityttöä tulivat paikalle, olihan Kulmakon tarkoituksena esittää illuusio show.

Olimme yläkerran baarissa sopimassa käsikirjotuituksesta ja yksityiskohdista, kunnes legendaarisen Helsinkiläisravintola Kallenkin portsarina vuosikausia toiminut Harry kysyi: "Mitäs drinkkiä otatte?" Kulmakko tilasi jonkun hienon, tanssitytöt pyysivät jonkun monimutkaisen, Cia tilasi jonkun Cosmopolitanin ja itse olin sormi suussa, koska nuoresta iästäni johtuen en vielä päässyt edes sisään yökerhoihin ja drinkit olivat itselleni täysin tuntematon käsite. En kehdannut hienojen drinkinnnimien ympäröimänä tilata kossukolaa, jolloin mieleeni tuli ainoa drinkin nimi, joka oli syöpynyt mieleeni jostakin Hollywood -elokuvasta. Viimein kakistin: "Otan Bloody Maryn!" Joku seurueesta tokaisi: "Onks sulla darra?" ja en tiennyt miksi. Baarimikko nysväsi drinkkiäni puolet kauemmin kuin muita ja maistaesani pippuritomaattisekoitusta päätin, että loppuviikon olen selvinpäin ja juon iäelleni sopivasti vain Coca Colaa.

Aika kului nopeasti ja kello oli kohta kaksitoista yöllä. Keskiyön show'mme vuoro. Ensi-ilta. Ravasin jännittyneenä ympäri pukuhuonealuetta ja yritin mielikuvaharjoitella. Viimein ympyrän muotoisen lavan takana olevalla lavalla soittanut laivaorkesteri lopetti ja hienossa valkoisessa uniformussaan ylpeillyt Harry käveli valokeilaan. ”Arvoisat risteilyvieraat. Tervetuloa tähän varieteetuokioomme. Ja ensimmäisenä meille esiintyy...” Harry piti tauon ja näytti huolestuneelta, kunnes jatkoi: ”Ja ensimmäisenä meille esiintyy...” Jälleen tauko ja Harry yritti kaivaa povitaskustaan ohjelmalehtistä, joka ei siellä kuitenkaan ollut. Posket alkoivat punoittaa ja pää heilahdella puolelta toiselle katseen harhaillessa siellä sun täällä, kunnes katse päätyi näyttämön lattiaan. Harry jatkoi: ”Siis ensimmäisenä meille esiintyy... kyllähän te teidätte... ööö... siis tämä kaikkien tuntema televisiotaikuri”

Samaan aikaan seisoin backtagella taikuri Timo Kulmakon vieressä, joka näytti huvittuneelta. Viimein Harry kakisti: ”Kaikkien tuntema Timo Taikuri” ja samalla Timon ilme valahti alas ja hän oli käärmeissään, koska oli vuosikausia yrittänyt päästä lastentaikuri-imagostaan eroon ajamalla jopa kuuluisat timo Taikuri -viiksensä pois. Mutta nyt, show alkoi. Kulmakon tanssijat olivat valmiina ja DJ laittoi soimaan ensimmäisen kappaleen, jolloin ilmoille lensi Candy Dylferin
Pick up the pieces.

Muuten hyvä, mutta se oli oma esiintymismusiikkini. Vieressäni seisonut Kulmakko totesi hermostuneesti: ”Juokse sanomaan teknikolle, et väärä biisi” Valot välillä sammutettiin ja taas ne laitettiin päälle ja yleisö näki, kun juoksin verhojen takaa hermostuneesti kohti DJ-koppia. DJ ymmärsi viestini ja vihdoin alkoi oikea biisi ja Kulmakon kaksi tanssijaa hyökkäsivät lavalle nahka-asuissaan. Taikuri seurasi perässä ja tanssijat tunkivat hänet ahtaaseen laatikkoon, jonka läpi tungettiin kaksi isoa onttoa lieriötä. Yleisö kohahti. Minne ihmeeseen taikuri on kadonnut?

Tehostaakseen illuusiota tanssijat erottivat laatikon kahteen osaan ja pyöritivät koko systeemiä ympäriinsä näyttäen, että taikuri ei ollut piiloutunut illuusion taakse. Tanssijat kävelivät hiukan eteenpäin kohti yleisöä ottamaan vastaan aplodeita. Juuri silloin jotkut makustajista osoittelivat käsillään huolestuneesti kohti laatikkoa. Tanssijat kääntyivät ja huomasivat kauhukseen, että se vieri vauhdikkaasti kohti korkean lavan reunaa. He olivat unohtaneet lukita illuusion pyörät ja merenkäynti heilutteli laivaa.

Viime hetkellä toinen tanssijoista sai kiinni illuusiosta ja sen sisällä panttivankina piilossa ollut Kulmakko pääsi huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ei aivan vielä. Nimittäin lieriön sisääntyöntövaiheessa hänen solmionsa oli tarttunut lieriöön ja se kuristi häntä koko tempun ajan. Viimein laatikon luukku avattiin ja Kulmakko pääsi pälkähästä ja veti happea kuin kala kuivalla maalla.

Nyt oli oma vuoroni. Musiikkini alkoi soida ja juoksin energisesti estradille. Aloin heittää kolmea hopeanväristä keilaa vauhdikkaasti ja heitin yhden korkealle ilmaan neljällä kiekalla ja tein piruetin. Heittämäni keila osui kattokupoliin ja kimposi yleisöön. Huomasin, että teknikko oli unohtanut laskea lavan alas, kuten oli sovittu. Näillä mennään ajattelin, kun joku katsoja heitti keilan takaisin lavalle.

Keilojen jälkeen otin käsiini viisi valkoista pomppivaa palloa, joilla aloin heitellä. Keskittymiskykyni oli kuitenkin herpaantunut alun epäonnistumisen myötä ja kaikki pomppupallot osuivat ilmassa toisiinsa ja alkoivat pomppia lavalta matkustajien pöydille; poingpoingpoing. Siellä täällä kuului kilinää ja perkele -huutoja asiakkaiden juomien kaaduttua. Yritin jotenkin koota itseni ja loppuesitys oli kuin nuorallatanssia. Joko tippuisin ja kaikki menisi läskiksi ja minusta tulisi jonglöörikielellä ryömijä. Pysyin vaijerilla kuitenkin kuin tuurilla vaikka hoiperelin. Vihdoin finaalitemppuni oli ohi ja ajattelin, että onneksi Cia pelastaisi näytöksemme täydelliseseltä fiaskolta ja katastrofilta.


CIA-normal.jpg
(Cia Niemi, myöhemmin Grang'er; Hula Hoop -akrobatian Guinness -maailmanmestari)

Cia tuli estradille ja hänen edessään oli viisi hopeanväristä alumiinista hulavannetta. Hän nosti jaloillaan ne yksitellen pyörimään vartalonsa ympärille. Kaikki vanteet pyörivät vinhasti eri paikoissa kroppaa ja yleisö antautui isoihin aplodeihin. Viittä vannetta seurasi yhdeksän vanteen pyöritys ja finaalissa hänen ympärillään pyöri neljäkymmentä vannetta samanaikasesti. Ja nyt minä astuin jälleen kuvaan. Tulin verhojen takaa kädessäni parikymmentä vannetta lisää. Tehtäväni oli heittää vanteita Cian käsiin, joista hän kiepauttaisi ne muiden pyörivien vanteiden päälle.

Yleisö seurasi finaalitemppua herkeämättä. Cia alkoi kieputtaa kymmeniä vanteita ja itse aloitin uusien vanteiden heittelyn. Ensimmäinen vanne osui Cian käsiin, toinen yli, kolmas yli, neljäs käsiin ja viides lensi jälleen yli ja jatkoi vauhdikasta ilmalentoaan, kunnes osui lavan takana olevan orkesterilavan punaiseen verhoon, josta kuului vain ”KOPS” ja ”Perkele”

Verhon takana muusikot olivat valmistautumassa kohta alkavaan viimeiseen settiinsä ja metallivanne osui suoraan laulajaa päähän. Mikrofonit olivat auki ja yleisö pääsi todistamaan kiroilua. Minä jatkoin pommitustani joka toisen vanteen lentäessä täysiä verhoihin ja kuulin kuinka mikrofoninjalka kaatui: ”KOPS” Keskittymiskykyni oli mennyt ja olin enemmän kuin onnessani, kun näytöksemme loppui loppufanfaariin ja orkesteri pääsi töihin.

Näytöksemme jälkeen risteilyisäntä Harry tuli takahuonetiloihin pää painuksissa huolestuneen näköisenä: ”Pitäsiköhän meidän vähän maissa harjoitella?” Tukholman satamassa ollessamme
 harjoittelimme tyhjässä yökerhossa ja tajusimme, että oli tapahtunu lumipalloefekti. Yksi mokasi jotakin ja lumipallo alkoi kieriä alaspäin suurella voimalla. Harry mokasi juonnon, se sekotti teknikon musiikit. Väärä musiikki sekoitti tanssijoiden ajatukset ja illuusion valuminen aiheutti sen, että teknikko unohti laskea itselleni lavan. Lavan laskematta jättäminen aiheutti omat mokani ja oman esitykseni pilaantuminen pilasi myös Cian esityksen. Cia oli oikeastaan ainoa, joka ei tehnyt näytöksessämme virhettä.

Ammattiylpeytemme palasi seuraavissa näytöksissä. Kaikki hoitivat oman tonttinsa täydellisesti ja itse en tiputtanut koko viikon aikana ainuttakaan välinettä. 

logo1-normal.jpg

Juha Kurvinen