Tänään sormiani jälleen syyhytttää ja tuli halu kirjoittaa. Muistelin taas erikoisia keikkakokemuksia ja samalla mieleeni tuli hämmentävä ajatus; ovatko todellakin nämä samat jalat askeltaneet Pjongjangista Las Vegasiin? Totesin, että aika vaihderikas on tähän mennessä ollut tämä viihdyttäjän urani ja välillä seikkailtua on tullut enemmän kuin laki sallii. Toisaalta sitten taustalla on jatkuvasti ollut tuiki tavallinen normaali peruskeikkailu yritys- ja yksityistilaisuuksissa, jonka ohella sitten välillä on tullut keikkakutsuja outoihin tilanteisiin, joista on saanut kirjoittamisenkin aihetta.

Olen nyt kirjoittanut reilut kymmenen keikkastooria ja porukkaa tuntuu kiinnostavan (keskimäärin 800 lukijaa / stoori). Suosituimmaksi tähän mennessä on noussut Fisko Silja Serenadella -kirjoitus reilulla 1200 lukijalla. Kiitos kaikille lukijoille, tykkääjille ja jakajille. Palautettakin on tullut. Suurin osa postiivista. On sanottu, että stoorit viihdyttävät ja naurattavat ja avaavat portin kulissientakaiseen viihdyttäjän elämään.

Negatiitivena palautteena on sanottu, että jotkut stoorit ovat liian pitkiä; koitan tiivistää... ja se, että läträtään liikaa alkoholin kanssa. Ymmärrän yskän, mutta koitan olla stooreissa mahdollisimman rehellinen ja avoin. Oma touhuiluni on vain pientä alkulämmittelyä siihen todellisuuteen mitä olen nähnyt joidenkin muusikoiden harrastavan. Itselläni on hyvä työterveysseikka; en nimittäin pysty jonglöörinä esiintymään alkoholin vaikutuksen alaisena tai karapulassa (tarvitaan äärimmäistä koordinaatiota). Se suojelee. Mutta sitten tietenkin joskus onnistuneen keikan jälkeen tulee artistiporukan kanssa otettua.

Samalla tässä mietin kirjoittajana sitä, että nykyaikana blogien aikakautena yhdellä enterin painalluksella voi saavuttaa mielenkiintoisella tekstillä hetkessä muutamassa tunnissa saman lukijamäärän kuin kirjoittamallla kaksi vuotta kirjaa, jonka ensipainos on 1500 kpl.

Samaten videobloggaus on nostamassa suosiotaan. Huimin esimerkki on kielitaituri Sara-Marie, joka reilut viikko sitten eli täysin tavallista 19-vuotiaan elämää. Nyt kahden videon jälkeen hän on ollut primetime ohjelmassa vieraana ja tämän päivän uutisen mukaan menossa rapakon taakse Hollywoodiin miljoonayleisön eteen. Samaten itse huomasin videoiden suosion, kun postasin huumorimielessä lyhyen The Finnish Beer Challenge -pätkän FB-seinälleni. Hetkessä se sai 120 jakoa ja se levisi ulkomaille kollegojeni ihmeteltäväksi. Nyt tempun ympärille on kehkeytymässä eräs yhteistyökuvio. Näin ollen saatankin tulevaisuudessa tehdä uusia videoita...

Tänään kuitenkin pysyn kirjoittamisessa. Viimeksi seikkailtiin Britanniassa ja onnistunut keikka johti lisätöihin Ranskan Alpeille, jossa yhteen aikaan ravasin säännöllisesti. Tämä seuraava keikkastoori oli ensimmäinen Ranskan keikkani ja se juttu meni näin:

Ranskan Alpit, Chourchevel, 2006



Ranskalainen kuskini ajoi hurjaa vauhtia pitkin Rankan Alppien pikkukylien teitä, joiden korkeuserot saivat välillä korvani lukkoon. Ranskalainen ei puhunut sanaakaan englantia ja minä en sanaakaan ranskaa. Hiljaisuuden rikkoi vain moottorin kiihdytys ja jarrutusäänet. Meillä oli kiire, koska koneeni oli ollut myöhässä. Tuntikausien pujottelun jälkeen saavuimme Chourcevellin kylän vuorenrinteen vieressä sijaitsevaan idylliseen majataloon.

Aulassa asiakaani Georges Connet tuli paiskaamaan kättä ja sanoi:
”Voisin nyt poikkeuksellisesti kertoa hiukan asiakkaastamme. Juhlaillallisen järjestää Kazakstanin öljykeisari Sultaani Pacha. Sukujuhla järjestetään sukuun syntyneen uuden lapsen kunniaksi. Lapsi tulee aikanaan perimään koko valtavan omaisuuden. Illalla alkavat juhlat ovat hänen 1 -vuotissyntymäpäivänsä”
”Missäs taikuri Luttinen on?” kysyin.
”Hän tuli aikaisemmalla koneella ja hän on parhaillaan Sultaani Pachan luona Chourchevellin huipulla opettelemassa juontoa” Georges sanoi ja jatkoi:
”Ja meidänkin on kohta sinne lähdettävä. Ota mukaasi kaikki keikkavälineesi. Lähdemme tunnin kuluttua kenraaliharjoitukseen”
Näin huoneestani solisevan puron, joka laski vuoren rinteeltä alas laaksoon samalla, kun tarkistin esiintymisvälineitäni. Otin matkalaukkuni ja sahani mukaan ja läksin alakertaan, jossa Georges oli vastassa:
”Ja yksi juttu vielä, sahaesityksesi tulee olemaan jälleen ulkona”
Saatana sentään, kirosin mielessäni. Tämä oli minulle jo liinakin tuttua. Georges pelkäsi sahaesitystäni niin paljon, että tartutti pelon aina myös asiakkaisiin. Kertaakaan Georgesin järjestämissä juhlissa en ollut saanut esittää normaalia ohjelmistoani sisällä vaan aina esitykseni raiskattiin ja tylysti pilkotiin kahteen osaan.

Kipusimme maasturillamme mutkikasta tietä tunnissa vuoren huipulle, jossa meitä odotti hulppea hirsilinna. Sisälle saavuttuamme porukkaa parveili siellä täällä juosten paniikissa kuin muurahaiskeossa. Tarjoilijat kattoivat pöytiä sadoille ihmisille, akrobaatit roikkuivat katossa, ääniteknikot asentelivat äänentoistoa ja televisiokuvaajat tarkensivat kuvien terävyyttä. Ja tätä kaikkea kaaosta tuli hallitsemaan heidän pomonsa Georges, joka juoksenteli ympäri juhlatilaa huutelemassa käskyjään henkilökunnalle. Vielä olisi kaksi tuntia aikaa ennekuin vieraat saapuisivat, mutta kaiken olisi oltava valmista.

Tein ääniteknisen tarkistuksen ja roudasin kamppeeni rakennuksen toisen kerroksen pukuhuoneeseen, jossa Luttinen jo odotti valmiina:
”Terve mieheen taas. Miten on juontoharjoittelut edenneet?”
”Aika paljon olisi kaikkea sanottavaa. En tiedä miten selviän. Olisi helpompaa olla täällä pelkkänä taikurina, kuin juontaja-taikurina. Lisäks nää hullut on palkanneet mut esittämään lähitaikuutta synttärisankarille valtaistuimessaan. Miten 1-vuotias voi mitään tempuistani ymmärtää” Luttinen naureskeli.
”Kai ne on viisaudessaan päätäneet, et aloitetaan tulevan hallitsijan sivistäminen jo nuorena” lisäsin huvittuneena.

Vieraat valuivat sisään ja pukuhuoneeseemme tuli ranskalainen nuori close up -taikuri, joka tokaisi: ”Nää on aika avokätisiä asiakkaita. Viimeks sain heidän bileissään tippinä sadan euron seteleitä. Viikko sitten he palkkasivat minut esiintymään yksityislennolleen Ranskasta Yhdysvaltoihin ja viihdytin lähitempuillani heitä koko matkan ajan”
Taikuri otti taikalaukustaan lisää välineitään ja lähti alas viihdyttämään. Kuulimme helikopterin äänen. Se läheni. Katsoimme ulos ikkunasta, kun punainen kopteri laskeutui lumiselle pihalle ja kyydistä hyppäsi pois kaksi miestä suurine matkalaukkuineen. Matkalaukkumiehet saapuivat pukuhuoneeseemme ja huomasin tutut kasvot:
”Kato perkele, Stevie Starr, mitä äijä?”
”Olin tossa naapurivuorella esiintymässä Chelsea -jalkapallojoukkueen juhlissa. Tässä on avustajani Charles.” Paiskasin kättä avustajan kanssa ja esittelin Luttisen.
”No näyttävän sisääntulon ainakin teit, mitäs meinasit tänään esittää?”
”Sitä perinteistä, nielen biljardipalloja ja kultakaloja, jotain uuttakin on luvassa”


(Sadoissa TV-ohjelmissa ympäri maailmaa esiintyvä Stevie Starr.)

Olin tavannut Stevien ensimmäistä kertaa Älä Katso -ohjelman nauhoituksissa Suomessa, jossa heittelin ensimmäistä kertaa televisiossa sahojani. Samassa jaksossa esiintynyt Stevie hämmästytti kaikkia suomalaisia taikureita taidoillaan. Hänellä nimittäin oli kyky niellä lähes mitä tahansa ja palauttaa se hetken päästä takaisin ylös. Esityksiin hän lisäksi yhdistää suuren määrän tilannekomiikkaa. Yhdessä tempussaan Stevie lainaaa yleisön joukosta vihkisormuksen. Sen jälkeen hän nielee sisuksiinsa sormuksen lisäksi erillisen avaimen ja lukon. Hän pyörittelee niitä vatsallaan, kunnes pyklää kaiken ulos: sormus on lukossa. Uskomaton on myös esitys jossa Stevie ottaa huikan sokeria, jonka jälkeen hän juo ison lasillisen vettä. Sitten hän otaa kaksi lasia, johon toiseen valuttaa suustaan sokerit ja toiseen veden. Sitten vasta alkavat päätemput kultakaloineen kaikkineen.

Stevien avustaja parveili jatkuvasti työantajansa ympärillä toteuttaen hänen toiveitaan ja pitämällä huolta akvaariosta ja kultakaloista. Lisäksi hän vähän väliä tiedotti ajasta:
”Herra Starr, esityksen alkuun noin tunti”
Steviellä oli varaa avustajaan, koska hän oli tienanut taidoillaan miljoonia esiintyen aktiivisesti ympäri maailmaa primetime -televiso-ohjelmissa ja yksityistilaisuuksissa. Yritin kerran varata Steviä esiintymään erään suomalaisen liikeyrityksen pikkujouluihin, mutta managerilta sain tietää, että Stevien kalenteri oli varattu täyteen jo kaksi vuotta etukäteen. Ehkä siksi hänellä oli varaa lennellä helikopterilla. Stevie otti yllätykseksemme ison huikan Fairya ja jatkoi jutteluaan kanssamme normaalisti, kunnes alkoi puhaltamaan suustaan saippuakuplia. Hän oli lähes maaninen ja harjoitteli tulevia temppujaan ja kommenttejaan vimmatusti.
Georges hyökkäsi huoneeseemme:
”Stevie esiinnyt lämpimän ruoan jälkeen ja Juhan vuoro on jälkiruoan jälkeen. Sahaesitys heti sisäesityksen jälkeen ulkona. Ja Jarmo, nyt olisi aika alkujuonnolle”
Luttinen säpsähti ja alkoi kävellä alakertaan. Minä seurasin, koska halusin nähdä miltä valmis juhlasali näytti. Sadat ihmiset istuivat parhaissa juhlavaatteissaan salissa, kunnes kauttimista alkoi kuulua mahtipontista musiikkia. Lavalle kannettiin pientä lasta kultaisella valtaistuimellaan. Sultaani Pachan poika ja synttärisankari. Luttinen asteli lavalle ja alkoi puhua jotakin venäjäksi. Melkein heti joku kiskaisi mikrofonin hänen kädestään pois ja alkoi juontaa. Ilmeisesti Luttisen ääntämiseen ei oltu tyytyväisiä. Juhlatila oli täynnä pyöreitä valkoisin liinoin koriseltuja pöytiä ja seinille oli ripustettu isoja taulutelevisioita mistä juhlijat pystyivät mistä suunnasta tahansa seuraamaan lavan suoraa lähetystä. Ei tarvinnut kääntyä paikaltaan pihviä syödessään.

Alkuruokien jälkeen ei tullut mitään juontoa aivan kuin järjestäjät eivät olisi välittäneet. Artistin piti siis aloittaa yksin ilman tukea ja saada kaikkien huomio. Stevie ryntäsi lavalle ja teki alussa kaikkensa, mutta suurin osa vieraista vain söi pihviään ja ehkä sivusilmällä vilkaisi television näytöltä mitä oli menossa. Stevie ei saanut kontaktia yleisöön, koska puolet olivat häneen selin. Painajainen. Tähän maailmantähti Starr ei ollut tottunut. Ammattilaisena hän tiesi, että hänen olisi saatava yleisön huomio keinolla millä hyvänsä. Hän menikin lähimmän pöydän luokse, nappasi käteensä suolaripottimen ja nieli sen. Tämäkään ei herättänyt yleisöä ja Stevie pykläsi suolaripottimen käteensä ihmeissään suu auki ja silmät suurina hämmästyksestä, koska oli uransa oudoimmalla keikalla.

Alkujärkytyksensä jälkeen Stevie esitti yhden maailman hienoimman estradiviihde-esityksen samaan aikaan, kun juhlijat vain olivat kiinnostuneet ruoastaan. Pukuhuoneeseen tullesaan Stevie oli raivossaan:
”Mitä helvetin porukkaa yleisö luulee olevansa. Maksavat mulle kymppitonnin ja sitten syövät pihviä. Helmiä sioille sanon minä. Charles lähdetään kopterille ja vittuun tästä maasta. En enää koskaan esiinny Geoarges Connetin keikoilla!”

Tämä ei tietänyt hyvää omaa esitystäni ajatellen. Tiesin totuuden: jos Stevien temput eivät toimineet niin esittäisin lavalla sitten mitä tahansa niin se ei toimisi. Olisin halunnut alussa käyttää moottorisahan käynnistämiskikkaani, koska sahan mekkala on toiminut hyvin humalaisten herättämiseen suomalaisissa pikkujouluissa, mutta sen käyttäminen minulta oli kielletty.

Esitinkin puolen tunnin showni kuin seinälle. Eturivikin oli selin, söi pihviään ja sivusilmällä seurasi esitystäni television ruudulta vaikka olin livenä heidän vieressän. Yleisö ei reagoinut juuri mitenkään mihinkään temppuuni vaan he keskustelivat keskenään. Olin kuin kaivon pohjalla keskellä painajaista: kukaan ei nähnyt eikä kuullut minua. Epämääräisiä taputusyrityksiä kuului silloin tällöin ja sivussa seurannut Luttinenkin totesi:
”Eikö ole mitään varasuunnitelmaa?”

Perusohjelmistoni jälkeen päästiin varasuunnitelmaan, jolloin menin pihalle aivan kuten harjoituksissa. Sadan metrin päähän juhlapaikasta lumiselle kentälle oli asennettu suuri äänentoistojärjestelmä ja vieraat pakotettiin siirtymään puulinnan ulkokatokseen. Huomasin, että jostakin kumman syystä ulkokatokseen oli asennettu läpinäkyvä suttuinen pressu, jonka läpi ei nähnyt juuri mitään. Katsojat siis vain kuulivat moottorisahani äänen sekä AC/DC:n Big Gunin pauhaavan hirmuisessa tuulessa ja pakkasessa.

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä, ajattelin. Olikohan Georges ottanut tässä tilaisuudessa kaiken huomioon? Lennättää nyt Suomesta asti taiteilemaan pakkaseen pressun taakse. Niinkö paljon hän todella pelkäsi sahojani?

Olin käärmeissäni siitä, että esitykseni oli pilattu teknisistä asioista johtuen. Näin kävi vain äärimmäisen harvoin. Nyt piti saada viinaa helpottamaan taiteellista ahdistusta. Sain ranskalaistakurilta tietää, että Chourchevellin luksusyökerhossa olisi jatkot. Nappasimme allemme taksin ja pihaan tullessamme näin parkkipaikalla luksusautojen kavalkadin. Menin hulppean yökerhon tiskille ja tilasin yhden pienen pullon Carsbergia. Tarjoilija toi pullon, avasi sen ja sanoi:
”Se on sitten 28 euroa?”
Katsoin ihmeissäni ranskalaistaikuria päin, joka viimein kakisti:
”Mitä korkeammalle vuorella täällä tullaan, sitä kalliimpaa”

Otin tarjoilijan antaman kuitin muistoksi lompakkooni, koska muuten kukaan ei minua Suomessa uskoisi. Kaiken lisäksi elämäni kalleimmassa pullossa oli lämmintä olutta. Taitaisi jäädä tänään bileet vähiin näillä hinnoilla. Kuin tilauksesta luoksemme tuli tummaan pukuun sonnustaunut mies, joka esitteli itsensä Sultaani Pachan sukulaiseksi.
”Haluan tarjota teille koko illan, tervetuloa pöytäseurueeseemme”
Ja niin juhlimme koko yön ja ranskalaistaikuri innostui uusiin temppuihin tipin toivossa, ja itse painuin vessaan. Vesaassa minua oli vastassa kaksi naispalvelijaa, jotka jakoivat käsipyyhkeitä, kondomeja ja hajuvesiä. Poistuessani he vielä antoivat ilmaiseksi askin vihreää Barcleytä. Aika erikoinen yökerho, ajatelin.

Päivällä heräsin Georgesin soittoon:
”Tänään illalla olisi toinen keikka, maksavat sulle 2000 euroa käteen”
”Ei ole sovittu, kun tästä yhdestä. Enkä lähde esiintymään tuollaiselle porukalle vaikka maksettaisiin mitä. Eivät kunnioita pätkääkään esiintyjiä ja pitävät meitä sirkuseläiminä. Viinaa ja tippiä kyllä annetaan, mutta itse esityksiä ei edes seurata”
Georges kuullosti pettyneeltä ja yritti vielä puhua minua ympäri siinä onnistumatta. Olin niin käärmeissäni yleisön ala-arvoisesta käytöksestä, että tilasin taksin rautatieasemalle. Lähdin junalla kohti Lyonia, missä minua odotti Mylene niminen ranskatar, nainen johon olin tutustunut esiintyessäni M/S Melodylla Välimerellä. Otin hotellin Lyonin keskustasta ja suihkussa ollessani kuulin ovelta koputuksen. Avasin oven ja näin edessäni Mylenen, jota halasin. Samalla ovi meni takanani lukkoon ja poukkoilin pitkin käytävää vain pyyhe suojanani kuin elokuvissa:
”Mylene hei, voitko käydä respasta hakemassa toisen avaimen”
Mylene esitteli minulle Lyonin nähtävyyksiä ja kävimme illastamassa. Silmiini pisti siellä täällä lumuilevat kerjäläiset. En tiennyt silloin, että muutaman vuoden päästä Suomessa saisimme todistaa samanlaista katunäkymää.

Viihdyin Lyonissa pari päivää, jonka jälkeen lähdin taksilla lentokentälle. Sovimme, että näkisimme jälleen seuraavan Ranskan matkan aikana. Saavuttuani kotiin aloimme kiivaan sähköpostiväittelyn Georges Connetin kanssa. Vaadin, että moottorisaha esitykseni otettaisiin seuraavan kerran sisätiloihin, kuten kaikilla muillakin normaaleilla keikoilla. Lisäksi vaadin, että paikalla oleva yleisö ei katsoisi esitystä selin television välityksellä, kuten oli katastrofaalisesti tapahtunut. Sanoin, että vaikka Georges pelkäsi moottorisahojani kuin ruttoa, hän ei saisi siirtää pelkoaan esityksen yleisöön. Lisäksi kerroin, että olin heitellyt sahaani livenä yli 1000 kertaa ilman virhettä, joten pelkoon ei ollut minkäänlaista perustetta.

Georges sen sijaan puolustautui ja sanoi pelkonsa johtuvan siitä, että pelkäsi minun hajoittavan juhlapaikan lattian, jolloin tulisi kallis lasku. Ja minkäänlaisia epäonnistumisia ei Geogesin juhlissa suvattaisi. Minä taasen puolustauduin sanomalla, että onko sitten parempi niin, että yleisö katsoo esitystä 100 metrin päästä suttuisen pressun takaa niin, että he kuulevat vain sahan äänen?

Näistä kiistelimme aikamme, kunnes saavutimme jonkinlaisen konsensuksen (esitys olisi sisällä niin, että jalkojeni juuressa olisi suoja-alusta) ja niimpä jatkoimme hedelmällistä yhteistyötämme. Alpit tulivatkin minulle siis tutuksi, mutta missään vaiheessa en päässyt laskettetelemaan, koska vaikka esitys onkin lyhyt, esimerkiksi puoli tuntia, sen ympärillä on niin paljon kaikkea muuta työtä; matkustamista, roudaamista, valmistelua, ääniteknisiä tsekkejä, valoteknisiä tsekkejä, backstagella tuntikausia odottelua.

Jotenkin tätäkin tylsää puolta on oppinut rakastamaan, mutta kun keikka on ohi, kone lähtee taas kotimaahan. Niimpä ulkomaankeikoillani olen usein nähnyt vain lentokentän, hotellihuoneen, yökerhon ja juhlatilan. Muut elämykset ja rentoutumiset tulee tehdä toisen reissun turvin.



Juha Kurvinen