robin-williams_1-normal.jpg
Avoimesti masennuksestaan kertoneen tähtinäyttelijä Robin Williamsin kohtalo on järisyttänyt viihdealan lisäksi miljoonia faneja ympäri maailmaa.

Alkuviikosta luin järkyttävät otsikot: ”Näyttelijä, koomikko Robin Williams on kuollut poliisin tiedotteen mukaan todennäköiseen itsemurhaan.” Hänen läheinen kollegansa totesi eilen medialle: ”Robin ei tehnyt itsemurhaa, hänen sairautensa teki sen.”

Vain muutama päivä tapahtumasta poliisi julkisti tiedotteen medialle, jossa kuvailtiin yksityiskohtaisesti miten lopullinen ratkaisu on tapahtunut: missä asennossa Robin oli löydettäessä, missä vyö oli kiinni, oliko ranteet auki ja missä kädessä puukko oli? Opiskelen parhaillaan journalismia ja kurssitovereiden kanssa olemme kauhistelleet poliisin kohua herättävää tiedotustapaa. Jos Suomessa joku lähtee oman käden kautta tai muulla tavalla, poliisi ei julkaise juuri mitään tietoa, koska laki suojaa uhria ja yksityisyyttä. Myöskin miljoonat Robinin fanit ovat raivostuneet tiedotustavasta.

Tragediassa on ollut myös hyviä puolia: tapauksen johdosta parhaillaan maailmalla ja etenkin Yhdysvalloissa puhutaan avoimesti depressiosta ja muista mielen ongelmista. Nyt sama ilmiö on rantautumassa vihdoin myös Suomeen. Esitetään kysymyksiä ja keskustellaan. Tämä osaltaan edesauttaa sitä, että tabu häviää ja asioista voidaan puhua niiden oikeilla nimillä. Ehkä näin myös depressioon liittyvä häpeäntunne hälvenee. Useinhan depressiopotilaat leimataan loppuelämäksi ”mielisairaiksi” ja "hulluksi" vaikka kyseessä on aivokemian usein myös perinnöllinen biologinen häiriötila, jonka syytä lääketiede ei pysty selittämään. Aivojen välittäjäaineet eivät toimi normaalisti. Tavallaan siis fyysinen aivokemian vaiva, jota potilas ei ole itse valinnut. Sillä ei ole mitään tekemistä luonteen, ihmisen yritteliäisyyden tai elämänasenteen kanssa. Näistä syistä tautiluokituksia on laajalti muutettu ja virallisestikkaan lääkärit eivät enää puhu "mielisairaudesta" vaan mielialahäiriöstä.


Ehkä maailman rakastetuimman koomikon tragedia toi mieleeni kotimaisen tapauksen. Suomalaisten rakastama "Asiahan ei minulle tietysti kuulu" -lausahduksellaan naurattanut näyttelijä ja multitalent Martti ”Masa” Niemi (1914 - 1960) oli valtakunnan hauskin mies legendaarisissa Pekka ja Pätkä -elokuvissa, kunnes tuotanto loppui ja Masa jäi tyhjän päälle ilman töitä. Tuli talousvaikeuksia. Tuli depressio ja tie loppui vain 45-vuotiaana tamperelaisen uimahallin retkeilymajan huoneeseen unilääkkeiden yliannostukseen. Hän ei edes nähnyt viimeisen elokuvaansa Kaks tavallista lahtista ensi-iltaa. Myöhemmin löydettiin itsemurhaviesti: ”On hyvä olla, kun on nolla. Hyvästi. -T. Masa”.

Lähihistoriasta tulee mieleen aivokasvaimesta kärsineen SIG -yhtyeen laulusolisti Matti Inkisen surullinen tapaus: hänen elämäntiensä päättyi vuonna 2009 Raisonlahteen. Motiivista ja mahdollisesta diagnoosista on esitetty viihdepiireissä vain villejä arvailuja.

Monet myös tietävät ex-kansanedustaja ja juontaja Pertti Salovaaran taistelusta depressiota vastaan. Hän oli valtakunnan rennoin ja hauskin televisio- ja radiojuontaja, mutta silti diagnoosi vei hänet pitkiksi ajoiksi sairaslomalle ja vuodeosastolle niin että hän joutui luopumaan jopa kansanedustajan työstään. Masennuksesta onkin tullut nykypäivänä Suomessa laajalle levinnyt pandemia ja kansantauti. Uskon, että se johtuu yhteiskunnan asettamista kohtuuttomista paineista ja odotuksista. On niin kiire tehdä rahaa ja menestyä, että ei ehdi pysähtyä. Ehkä masennus siksi juuri tuleekin. Sen tarkoitus on kenties pysäyttää hulluus.


Myös maailman hauskin mies Jim Carrey on tunnustanut kärsivänsä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä - aikasemmin maanisdepressiivisyys, nykyään myös bipolaarihäiriö - johon myös depressiojaksot läheisesti liittyvät. Jos mennään muihin näytelijöihin, musiikin, kirjallisuuden, taidemaalauksen, säveltaiteen tai muun viihteen puolelle listaa voisi jatkaa loputtomiin: Mel GibsonKurt CobainAxel Rose, Alice Cooper, Sinead O'Connor, Steve O, Larry Flynt, Catherine Zeta-Jones, Linda Hamilton, Stephen Fry, Cheryl Crow, Woody Allen, Ernest Hemingway, Vincent Van Gogh, Pablo Picasso, Virginia Woolf, Evan McCregor, Britney Spears, Kalle Päätalo, Mika Waltari, Neil Hardwick, Timo Tolkki, Tony "Viikinki" Halme, Tapani Kansa, Kristian Meurman, Raija Oranen, Juhani "Tami" Tamminen, Manuela Bosco, Elina Nurmi, Matti-Esko, Tapio Suominen... jne. Nämä häiriöt näyttävätkin olevan luovien ihmisten erikoisriesa väheksymättä niitä sairastuneita ihmisiä, joiden työ ei tapahdu julkisuudessa.

Ylläkuvatun listan ihmisistä lähes kaikki ovat tunnustaneet kärsineensä vakavasta depressiosta tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tiedot voi tarkistaa heidän omista lausunnoistaan, elämäkerroistaan, haastatteluista ja omaisten kertomuksista, Wikipediasta tai googlaamalla "kuuluisat kaksisuuntaiset". Tuoreimpana listalle ilmoittautui tänään Suomen johtava mentalisti Pete Poskiparta, joka kertoo uusimmassa laajalle levinneessä blogipostauksessaan avoimesti omasta masennuskokemuksestaan.

Päivitys: 19.8.2014 Iltalehti uutisoi, että nyt listalle ovat ilmoittautuneet myös Angelina Jolie, Brooke Shields ja Gwyneth Paltrow, jotka ovat kertoneet medialle avoimesti bipolaarihäiriöistään ja masennuskausistaan. Saman lehtijutun mukaan Oscar -näyttelijä Richard Dreyfuss on kertonut sairastavansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. "Masennuksessa ei ole mitään hävettävää", hän kommentoi People -lehdelle vuonna 2013. Yhdysvalloissa onkin parhaillaan äärimmäisen avoin ja kannustava asenneilmapiiri näitä ongelmia kohtaan, jolloin ihmiset saavat pikana tarvitsemaansa apua.

Milloinkohan myös täällä Pohjolan perukoilla pystytään vaikenemisen, häpeän ja ennakkoluulojen sijasta samaan älykkyyteen? Ilmeisesti joudumme odottamaan vielä vuosikymmeniä, koska kaikki hyvät ideat tulevat Suomeen noin 50 vuotta jälkijunassa, kuten stand up-komiikka. Mitäs jos tällä kertaa virheistä oppineena oikaisisimme ja ottaisimme käyttöön pikajunan? Se säästäisi monia ihmishenkiä.

Päivitys: 22.8.2014 Ilta-Sanomat uutisoi, että tämän hetken Suomen suosituin ja menestynein artisti Jare "CHEEK" Tiihonen on tänään Olympiastadionkonserttinsa yhteydessä puhunut avoimesti kymmenille tuhansille ihmisille loppuunpalamisestaan. Ennen Niil joil on paha olla -biisin aloitusta hän puhui raskaista ajoistaan: "Mä en aio enää koskaan palaa loppuun. Sen takia tän viikonlopun jälkeen mä jään tauolle ja otan aikaa itselleni. Tää biisi kertoo siitä, kun mä olin pohjalla." Uskon, että tällainen starojen avautuminen edesauttaa huomattavasti asenneilmapiirin muutosta myös täällä Suomessa. Vaikka loppuunpalaminen (burnout) ja masennus saattavatkin olla eri tiloja, ne kumpuavat samasta lähteestä. Monesti käy myös niin, että burnout on laukaiseva tekijä, joka johtaa vakavampaan masennustilaan.

Päivitys: 4.9.2014 Iltalehti uutisoi, että nyt kaapista on tullut ulos myös yrittäjä ja valmentaja Jari Sarasvuo, joka kertoo lehden sivuilla avoimesti loppuunpalamisestaan: "Se oli kauhea tila!" Iltalehti piti tätä niin tärkeänä, että nosti sen pääuutiseksi lööppiin. 


Päivitys: 30.10.2014 ex-radiojuontaja ja kansanedustaja Pertti Salovaara kertoi avoimesti MTV3:n Enbuske & Linnanahde Crew -televisio-ohjelmassa kärsivänsä maanisdepressiivisyydestä. Hän puhui suorassa lähetyksessä avoimesti mania- ja masennuskausistaan. Lisäksi hän sanoi: "En olisi elossa ilman lapsiani." 

Päivitys: 26.12.2014 YLE:n urheiluselostaja Tapio Suominen kertoo avoimesti tuoreessa Iltalehden haastattelussa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään: 
http://www.iltalehti.fi/viihde/201412

Päivitys:29.12.2014 Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi: "Salailu loppui. Pertti Salovaara ja Päivi Storgård avoimina kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään" http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1419821608881.html Uutinen sai hetkessä yli 2000 Facebook -jakoa.

Päivitys: 9.2.2015 Ilta-Sanomat uutisoi Vesa Matti-Loirin kertovan tulevassa Loirinuotio -jaksossa ajautumisestaan 1970 -luvun loppupuolella Lapinlahden mielisairaalaan. "Olin niin loppu", Loiri kertoo.

Päivitys: 10.3. MTV3 -kanavalla mainostettiin näyttävästi tuoreinta Eeva -lehteä otsikolla: "Laulaja Paula Vesala kertoo: 'Nuoruuteni masennus vei minut sairaalaan.'" "
Enää en häpeä niitä. Salailu, häpeä ja valehtelu aiheuttavat vain lisää pahaa. Kiitän kaikkia, jotka ovat puhuneet omista vaikeuksistaan. Puhuminen auttaa", Vesala sanoo haastattelussa. Myöskin Ilta-Sanomat noteerasi jutun: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1425955926921.html?pos=ok-nln

Päivitys: 7.5.2015 Uusimmassa Me naiset -lehdessä Voice of Finland -voittaja Antti Railio puhuu avoimesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään.

Päivitys: 1.10.2016. Räppäri Jare "CHEEK" Tiihonen paljastaa Ilta-Sanomissa sairastavansa kaskisuuntaista mielialahäiriötä: "
Tiihonen kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään, joka hänellä diagnosoitiin vuonna 2009. Tiihonen on käynyt terapiassa ja käyttänyt lääkitystä. Hän kertoo vajonneensa vakavaan masennukseen vajaa kaksi vuotta sitten valmistellessaan uusinta Alpha Omega -albumiaan Los Angelesissa."
Ilta-Sanomien juttu: http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001273235.html

Iltalehden juttu: http://m.iltalehti.fi/viihde/2016100122398444_vi.shtml

Näiden uusien päivityksien lomassa näyttäänkin parhaillaan siltä, että asenneilmapiiri ja avoimmuus ovat lopullisesti muuttumassa myös Suomessa. Tietämättömyyden muuri on samalla murtumassa, mikä poistaa turhia pelkoja ja ennakkoluuloja.

Hollywood-näyttelijä Mel Gibson piti asiaa niin tärkeänä, että lähetti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään tiedottajansa kautta julkilausuman medialle samalla pahoitellen julkisuudessa kohua herättänyttä käytöstään. Tämän lisäksi tiedän erään Suomen johtavan ja eniten levyjä myyneen artistin, joka peittelee bipolaarihäiriötään kaikin mahdollisin keinoin, koska pelkää leimautumista ja siitä aiheutuvia ongelmia: levymyynnin lasku, keikkojen peruuntuminen jne. Näin tapahtui mm. Tapani Kansalle sen jälkeen, kun hän kertoi avoimesti julkisuudessa kaksiuuntaisesta mielialahäiriöstään. Tiedän myös tapauksen, jossa erään ison lehden päätoimittaja totesi bipolaarihäiriöisen tunnetun artistin ajankohtaiseen uutisjuttuun toimittajalleen: "Eihän siitä voi juttua tehdä. Hänellähän on niitä mielenterveysongelmia!" Näin suuria ovat ihmisten turhat pelot, tietämättömyys ja ennakkoluulot mielialahäiriöitä kohtaan yhdessä maailman sivistyneimmässä valtiossa vuonna 2014.

Asia ei ole mikään vitsi ja sitä ei voi ohittaa olankohautuksella: 
Suomessa joka vuosi työkyvyttömyyseläkkeelle jää yli 4500 masentunutta. Tilastojen mukaan masennuksesta kärsii 5-6% suomalaisista, joista lähes tuhat ihmistä päätyy vuositain itsemurhaan. Sen lisäksi Kelan tilastojen mukaan masennuslääkkeitä syö 428 000 suomalaista. Näin ollen lähes jokainen suomalainen tietää jonkun läheisen, ystävän tai tutun, joka painii näiden ongelmien kanssa. Siksi asia koskettaa monia ja on tärkeä. Tähän kun vielä lisätään lasten ja nuorten mielenterveysongelmien räjähdysmäinen kasvu ja yksinäisten hylättyjen vanhusten masennus, voimme oikeutetusti kysyä: Mitä yhteiskunnassamme on vialla? Onko "yhteiskunta" muuttunutkin vain tehokkuutta, kiirettä, rahaa ja materiaa palvovaksi individualismi- ja yksilökunnaksi unohtaen ihmisarvon? Onko sittenkin niin, että suurin sairastunut onkin itse yhteiskunta, joka on välittömästi asetettava pakkohoitoon kansalaisten pelastamiseksi? 

Eräs tuttuni totesi: ”Minä en voi koskaan sairastua masennukseen, koska olen niin vahva ja minulla on elämänasennetta, tahtoa. Masentuneet ovat laiskoja ja heiltä puuttuu luonteenlujuus. He ovat heikkoja.” Oman näkemykseni ja kokemukseni mukaan elämänasenteella ja tahtotilalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, iskeekö jossakin elämänvaiheessa masennus vai ei? Olen tavannut elämässäni depressiosta kärsiviä erikoislääkäreitä, älykkäitä lakimiehiä, arkkitehteja, tulkkeja, toisia tsemppaavia jääkiekkovalmentajia ja menestyviä muusikoita. Heidän joukkoonsa lukeutuu myös eräs tapaamani YLE FST:n ohjelmajohtaja. Depressio ei katso älykkyyttä, ammattia tai asennetta, ei edes pankkitilin saldoa. Se voi yllättäen iskeä kehen tahansa presidentistä kadunmieheen. Muutamaa vuotta myöhemmin tämän lauseen sanonut tuttuni sairastui yllättävän elämänkriisin ohessa itse totaaliseen burnouttiin, jolloin hän tarvitsi yli vuoden sairasloman työstään. En silti pilkannut. Soitin ja toivotin voimia. Näistä asioista monet eivät tiedäkkään hölkäsen pöläystä, kunnes arpakuutio osuu omalle kohdalle.

Olen miettinyt Robin Williamsin tragediaa koko viikon. Se koskettaa ja järkyttää myös siksi, koska hän oli yksi suosikkinäyttelijöistäni. Lisäksi siksi, koska viime vuonna eräs läheinen sukulaiseni siirtyi yht'äkkiä sairastuttuaan ja mielen järkkyessä ajasta ikuisuuteen oman päätöksensä kautta, koska pelkäsi niin paljon leimautumista ja ympäröivän yhteiskuntamme reaktioita. Masennus ja kuolema tulivat konkreettiseksi ja iholle, kun laskin surun murtamana, kädet täristen ja kyynelehtien hänen arkkuaan ikuisiksi ajoiksi maan uumeniin. Edes papin Aamen ja puheet eivät lohduttaneet, koska en voinut enää sanoa kiitos tai edes anteeksi. Ajattelin myös niitä muutamaa suomalaista artistia ja koomikkoa, jotka kärsivät parhaillaankin paniikkihäiriöstä ja masennuksesta, jolloin he harjoittavat vaativaa ammattiaan rauhoittavien lääkkeiden ja alkoholin avulla ammatissa, jossa ollaan jatkuvasti yleisön, toimittajien ja kriitikoiden arvioitavana.

Mieleeni tuli myös oma kokemukseni tästä salakavalasta sairaudesta nimeltään depressio: ihmistä runteleva usein kuolemaan johtava masennustila. Tilanteesta voi kuitenkin selvitä ja haluan nyt muiden esimerkistä rohkaistuneena kantaa oman korteni kekoon ja jakaa oman kokemukseni aiheesta. Ehkä tarinani avaaminen muuttaa myös masennuspotilaita pilkkaavien, arvostelevien ja alistavien ihmisten näkemyksiä kertomalla mitä depressio käytännössä tarkoittaa. Olen lisäksi kuullut useita esimerkkejä, jossa masennuspotilaan tilaa käytetään aseena riita- ja konfliktitilasteissa vähätellen ja syytellen "hulluudesta". Koulukiusaajista on aikuiseksi kasvettuaan tullut työpaikka- ja mielialakiusaajia. Herjojen sijasta kannattaa tukea ja auttaa. Vai haluammeko, että kanssakulkijamme kuolevat? Omasta tilanteestani on nyt jo niin paljon aikaa, joten pystyn siitä kertomaankin. Olen tyytyväinen jos tarinani auttaa edes yhtä samojen asioiden kanssa kamppailevaa ihmistä.


Elettiin vuotta 1998 ja olin 23-vuotias menestyvä koomikko ja jonglööri. Nauratin työkseni ihmisiä erilaisissa tilaisuuksissa noin 150 keikan vuosivauhtia lähinnä yrityksien yksityistilaisuuksissa. Olin lisäksi yrittäjä ja pyöritin omaa ohjelmatoimistoa käsikirjoittamalla ja järjestämällä yritysjuhliin koko illan produktioita.

Keväällä 1998 lähdin keikalle Pohjois-Korean Pjongjangiin presidentti Kim Il-sungin synttäreiden yhteydessä järjestettyyn taidekilpailuun, josta tuliaisina toin oman sarjani kultapokaalin. Fiilis oli hyvä. Luonteeltani olen energinen, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Paljon kavereita ja paljon töitä. Kaikki kunnossa ja talouskin tasapainossa.

Sitten lähdin keikalle Saksan Wiesbadeniin ja palattuani Suomeen tapahtui yht'äkkiä jotain odottamatonta: en saanut unta kolmeen vuorokauteen. Mietin lähes paniikissa: mikä minua vaivaa? Mistä tämä johtuu? Onko minulla burnout? Masennuksen oireisto ei välttämättä tarkoita ”masennuksen” tunnetta vaan oireet voivat olla sairauden alussa mitä moninaisemmat, myös fyysiset. Siksi masennus on joskus vaikea diagnosoida.

Jo viikon kestäneestä unettomuudesta tuli normaalitila - nukuin ehkä 2 tuntia yössä - jonka jälkeen oireet pahenivat. Yhtäkkiä oman arvioni mukaan noin 80% elämänenergiastani mystisesti katosi jäljettömiin. Samalla hävisi lähes täysin keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus. Elämänilo alkoi vähentyä. Aloin nähdä kaiken harmaana. Mikään ei kiinnostanut tai vaikka olisikin kiinnostanut, en olisi energiavajauksesta johtuen jaksanut tehdä mitään. Yritin tiskata, mutta hajoitin lähes kaikki astiat, koska mikään ei pysynyt kädessä vaikka olin ammattijonglööri. Keskittymiskyky oli mennyt, koska mietin jatkuvasti: ”Mitä minulle on tapahtumassa?” Ajatukset olivat muualla.

Meninkin terveyskeskuslääkärille ja kerroin oireeni. Lääkäri sanoi: ”Sinulle olisi seuraava vapaa aika mielenterveystoimistoon kolmen kuukauden päähän”. Olin shokissa! En saanut apua. Omasta mielestäni olin niin huonossa kunnossa, että olisin tarvinnut vuodehoitoa osastolla. En kuitenkaan päässyt minnekään vaikka hätä oli suuri. Samalla mietin, että tässäkö syy – apua ei saa vaikka sitä tarvitsee - Suomen suuriin itsemurhatilastoihin?


Vuonna 1998 minun piti siis selvitä itse itselle täysin mystisestä oireistosta ilman minkäänlaista apua vaikka apua nimenomaan hain oma-aloitteisesti. Tästä epäkohdasta pitäisi mielestäni puhua julkisesti. Kissa pitää nostaa pöydälle. Miten tällainen voi olla edes mahdollista modernissa nykyaikaisessa valtiossa? Menin lääkärikäynnin jälkeen kotiin ja oireisto paheni: alkoi hillitön, lähes jatkuva migreeni. Migreenin jälkeen tasaisen tappavaa tahtia kasvanut oireisto lisääntyi: sain paniikkihäiriön ja en uskaltanut tavata ketään saati käydä kaupassa vaikka vain muutamaa viikkoa ennen olin sosiaalisena ammattilaisena esiintynyt ilman ongelmia tuhansien ihmisten edessä. Ruokahalu yllättäen katosi ja laihduin muutamassa viikossa yli 10 kiloa. Myöskin kaikki normaalit seksihalut hävisivät mystisesti, mikä edesauttoi parisuhteen romahtamista. Huomasin, että masennus ei ole masennusta, koska oireisto on niin laaja ja monimutkainen.

Halusin olla yksin, paeta luolaan ja nuolla haavani rauhassa, jotta voisin joskus mönkiä ulos uudestisyntyneenä ja parantuneena. Niinpä silloinen tyttöystäväni – jonka kanssa asuimme yhdessä – hoiti kauppareissut. Minä makasin sängyssä peiton alla miettien edelleen: ”Mitä tämä on?” Kokemuksestani tuli myöhemmin mieleen erään kuuluisan mediassa viikottain paistattelevan kollegani leimautumisen pelossa salattu burnout, jonka aikana hän makasi työttömänä elämänilonsa menettyään kuukausia sängyssään juoden absinttia. Luin myös ohjaaja ja käsikirjoittaja Neil Hardwickin omakohtaisen tosikirjan Hullun lailla, jossa hän kertoi oman tarinansa depressiostaan. Oireet olivat identtiset. Myös hän linnoittautui kuukausiksi kotiinsa kavereiden hoitaessa kauppareissut.

Ilta-Sanomat uutisoi 13.8. Robin Williamsin pitkäaisen naapurin todistuksen: "Näin hänet viimeksi viikonloppuna, törmäsimme usein toisiimme kadulla. Hän oli hyvin riutunut ja laiha, ei lainkaan se Robin, joka hän oli muuttaessaan alueelle vuosia sitten". Ilmeisesti hän paini samojen ongelmien kanssa kuin itseni lisäksi muutkin depressiosta kärsineet.

Huomasin kauhukseni myös ympäristön reaktiot. Tyttöystäväni ei ymmärtänyt tilaani vaan jankkasi vihaisena ja piikikkäästi: ”Äkkiä töihin!” Sanotaanko näin ihmiselle, jolla on jalka tai käsi paketissa? Myös tyttöystäväni vanhemmat sekä muut ympärillä olleet ihmiset syyllistivät: ”Ota nyt nuori mies itseäsi niskasta kiinni!” Näin masentunut ei saa sairastaa rauhassa, mikä edesauttaa vakavien lisäongelmien syntyä, jotka monissa tapauksissa johtavat lopulta yhteiskunnan ja läheisten asettamien kohtuuttomien paineiden ristitulessa itsemurhaan. Ainoa tukeni ja ymmärtäjäni episodin aikana oli rakas edesmennyt mustavalkoinen Felix -kissani, joka kehräsi kaiket päivät ja illat kainalossani samalla ihmetellen: "Mikä isännällä on hätänä?" Huomasin, että myös lemmikit vaistoavat jos joku on vikana. Se ei kuitenkaan syyllistänyt, tuominnut tai pilkannut - kuten kaikki ympärilläni olleet ihmiset - se oli vain läsnä ja kehräsi, ja omalla olemassaolollaan halusi auttaa. Se rauhoitti mieltä.

Ihmisen ei anneta olla ja juuri sitä masentunut eniten tarvitsee. Hyväksyntää ja aikaa, rakkauttakin. Aika parantaa haavat ja se on totta. Kaikki näkevät katkenneen käden tai kipsin, mutta ihmisen mieleen on vaikea ja lähes mahdotonta nähdä. Ihmiset eivät usko, koska eivät näe mitään konkreettista haavaa tai vaivaa. Suomalainen ei usko ennenkuin näkee. Sitten vasta ymmärretään, kun läheinen tekee "yllättäen" itsemurhan. Näitä tarinoita olen kuullut kymmeniä pelkästään omassa laajassa tuttavapiirissäni, eilen taas uuden kun kurssikaverini kertoi isoveljensä ajaneen autolla kallioon. Sen sijaan ihmiset vähättelevät ja eivät ota tosissaan. Masennuspotilasta syytetään myös ”laiskuudesta”. Tämä on kiirettä, tehokkuutta ja materiaa palvovassa monella tavalla sairaassa yhteiskunnassamme hyvin yleistä.

Koska olin tilani takia joutunut perumaan kaikki esiintymiset koko kesän ajalta, en luonnollisesti saanut tuloja mistään. Minulla oli onneksi kuitenkin kalliit vakuutukset Yrittäjäin Fenniassa: yrittäjäeläkevakuutus, tapaturmavakuutus, sairasvakuutus jne. Niinpä soitin vakuutusyhtiöön, jolloin virkailija sanoi: ”Et saa mitään, koska sairausvakuutuksesi ei koske mielialahäiriöitä, vain fyysisiä vaivoja.” Olin siis maksanut vuosien varrella kymmeniätuhansia markkoja täysin tyhjästä - onko tämä edes laillista? Lopuksi vakuutusneuvoja sanoi: ”Mene Kelaan, sieltä saat sairauspäivärahaa.”

Menin Kelaan, jossa sanottiin: ”Et ole oikeutettu sairaspäivärahaan, koska työssäoloehto ei täyty. Yrittäjäeläkevakuutuksen taso ei riitä.” Minä tähän ihmeissäni: ”Yrittäjäeläkevakuutukseni taso on aina ollut yli vaadittavan ja olen ollut vuosikausia putkeen töissä ilman lomaa. Olen maksanut kymmeniätuhansia markkoja.” ”Kyllä, mutta se taso muuttui kaksi kuukautta sitten ja sinun tasostasi puuttuu 100 markkaa. Kelan mukaan et ole ollut töissä” Tähän sanoin: ”No mitä nyt sitten tehdään? Enhän voi elää Pyhällä hengellä?” ”Et saa työttömyyskorvaustakaan, koska et ole työtön. Olet meidän silmissämme yrittäjä. Mene työvoimatoimistoon.” Olin haavi auki. Sairastunut oman alansa ammattilainen työttömäksi? Alanvaihto? Mitä ihmettä Suomessa tapahtuu?

Menin pakotettuna työvoimatoimistoon: ”Haluan ilmoittautua työnhakijaksi.” Tietojen tarkistamisen jälkeen virkailija sanoi: ”Se ei ole mahdollista. Sinä olet yrittäjä. Sinun tulee ensin lopettaa yritystoiminta kokonaan ja esittää meille siitä viralliset Kaupparekisterin asiakirjat. Sen jälkeen on kolmen kuukauden karenssiaika.” ”Karenssi?”, sanoin ihmeissäni ja jatkoin: ”Mitäs nyt?” Virkailija sanoi: ”Mene sosiaalitoimistoon.”

Sosiaalitoimistoon sain ajan kolmen viikon päähän. Hankin kaikki tarvittavat paperit ja menin tapaamiseen. Sosiaalityöntekijä sanoi: ”Tarvitsemme vuoden kirjanpidon, tilinpäätöksen, kaikkien tilien tiliotteet, kaupparekisteriotteen...” Papereita oli kymmeniä. Tein kaksi viikkoa sairaana töitä, että sain paperit kasaan. Ajelin ympäri Etelä-Suomea niitä keräämässä. Lopulta vastaus oli: ”Et saa sosiaalitukea, koska tänä vuonna tulosi menevät rajamme yli. Katsomme lisäksi, että jatkat parhaillaan yritystoimintaasi, josta saat tuloja.” Lopuksi kysyin: ”Mitä jos ryhdyn asunnottomaksi, ostan kaikilla rahoillani kossua ja alan kerjätä kadulla. Saanko sitten tukea?”. ”Vastaus oli: ”Kyllä. Sitten saat.”

Tämä on tragikoomista ja tästä saa hyvän romaanikäsikirjoituksen, mutta silloin ei naurattanut: maailman tappavimpaan tautiin sairastunutta juoksutetaan virastosta toiseen, kunnes hänestä päästään eroon. Ihmisarvoa ei ole enää olemassa. Olemme vain "asiakkaita", "kuluttajia", "potilaita" tai mitättömiä bittikoodeja viranomaisten tiedostoissa. Olin maksanut kymmeniätuhansia markkoja vakuutuksista, mutta nyt minut heitettiin tahtomattani yhteiskunnan tukijärjestelmän ulkopuolelle. Sen lisäksi olin maksanut tunnollisena veroja ja sosiaaliturvamaksuja jokaisesta keikastani koko työurani ajan. Koin, että minut oli petetty. ”Hyvinvointivaltio” Suomi on ollut minulle siitä hetkestä lähtien maailman hauskin mestarikoomikon keksimä vitsi.

Jäin siis tyhjän päälle ja ajauduin suomalaisen byrokratian loppumattomaan "kuolemantunneliin", kuten sen itse nimesin. Tähän samaan synkkään ja ahtaseen putkeen joutuu vuosittain tuhansia sairastuneita ja monenelta loppuvat voimat kesken ryöminnän. Tuloksen voimme lukea tilastoista. Kuinka monta ihmishenkeä vuosittain säästettäisiin, jos tästä kaikesta tehtäisiin sairastuneelle yksinkertaista, vaivatonta ja helppoa? Autettaisiin aidosti kyykyttämisen sijasta.

Tyttöystäväni sanoi, että hän ei rupea minua elättämään, joten ainoaksi vaihtoehdoksi tuli aloittaa vaativa työnteko sairaana. En tiedä mitään muuta kauheampaa maailmassa kuin sen, että tällä oireistolla (masennus, paniikkihäiriö, tarkkaavaisuushäiriö, migreeni, voimattomuus, muistiongelmat, keskittymiskyvyn puute) joudut nousemaan satojen ihmisten eteen tekemään kenties maailman vaikeinta työtä: koomikko (ihmisten naurattaminen) ja siihen yhdistettynä äärimmäisen vaativat jonglööritemput.

Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. En saanut sairastaa. Niinpä jatkoin keikkailua. Muistan, kun olin esiintymässä eräässä yrityksen tilaisuudessa Helsingin jäähallilla ja kymmenen minuuttia ennen lavalle nousua piilouduin vessaan vetämään yliannostuksen rauhoittavia. En sen takia, että olisin halunnut millään tavalla vahingoittaa itseäni vaan siksi, että ylipäätään pystyisin ja uskaltaisin nousta satojen ihmisten eteen estadille.

Tiedän, että parhaillaan tänäkin päivänä eräs Suomen johtavista koomikoista ja hauskimmista miehistä toimii samoin masennuksen ja paniikkihäiriön johdosta. Hän hoitaa hommat, mutta sosiaalisten tilanteiden pelko ajaa hänet välittömästi keikan jälkeen pois piiloon hotellihuoneeseen ja mahdollisimman nopeasti kotiin. En tiedä ovatko nämä oireistot tyypillisiä nimenomaan koomikoille? Olen tavannut elämäni aikana paljon koomikoita, jotka lavan takana ovat äärimmäisen vakavia. Komiikan tekeminen on vaikea laji ja se vaatii äärimmäistä keskittymiskykyä ja tilannetajua. Kässäriä pitää kelata usein.


Omassa tilanteessani tein muutaman rahakkaan keikan, jolla rahoitin oman sairaslomani. Halusin vain olla. Monet menettävät uskon ja rakkauden, mutta omassa tilanteessani opin: toivo on se voima, joka vie parannukseen. Jos toivon menettää, päätyy usein lopulliseen ratkaisuun. Niinpä en menettänyt epätoivoisesta tilanteesta huolimatta toivoani ja en missään vaiheessa ajatellut lopullista ratkaisua vaikka hyvin ymmärränkin miten jotkut vastaavassa tilanteessa valitsevat viimeisen keinon. Päinvastoin elämänilon palauttaminen ja taistelutahto olivat itselläni päällimmäisenä mielessä. Ajattelin, että oireet menevät aikanaan itsestään ohi.

Luin silloin netistä asiantuntijalausunnon: ”Masennus on väliaikainen tila, joka menee ohi.” Tätä monet depressiopotilaat eivät tiedä. Masentuneella on niin suuri epätoivo näiden oireiden ja yhteiskunnan velvollisuuksien edessä, että he usein päätyvät lopulliseen ratkaisuun. He eivät näe mitään muuta tietä, koska luulevat olevansa täydellisessä umpikujassa. Tämä siksi, koska masentunut usein luulee, että tila on pysyvä. Tästä pitäisi tiedottaa enemmän: masennus on usein väliaikaista ja se menee itsestään ohi. Masentunut tarvitseekin eniten nimenomaan kärsivällisyyttä, koska paraneminen ei tapahdu kuitenkaan yhdessä yössä.

Siksipä vain olin ja odotin. Join kahvia ja poltin tupakkaa. Kaivoin lisäksi varastosta fillarini ja aloin tekemään päivittäin puolen tunnin lenkkejä. Nyt myöhemmin olen lukenut uutisia tutkimustuloksista, joiden mukaan lenkkeily auttaa yhtä paljon ellei enenmän kuin masennuslääkkeet. Koko sessio kesti noin kolme kuukautta, jonka jälkeen pikkuhiljaa päivä päivältä vointini parani. Unet pidentyivät ja sain takaisin keskittymiskykyni. Päänsärkykohtaukset loppuivat ja tarkkaavaisuus lisääntyi. Ruokahalu palasi ja paino nousi normaaliksi. Mieli piristyi ja nousi haudasta, kunnes huomasin eräänä päivänä olevani jälleen täysin oma normaali itseni. Sain elämänilon takaisin. Paranin täydellisesti vaikka sairastumiseni aikana en käyttänyt mitään masennuslääkkeitä.

Eräs kollegani totesi kokemukseni kuultuaan: ”Elämä on kuin trampoliini. Mitä alemmas tiput, sitä korkeammalle sen jälkeen lennät.” Juuri näin tapahtui oman depressioni jälkeen. Kun nousin taas pystyyn, tein parin vuoden sisällä urani suurimmat saavutukset: keksin uuden lajin (moottorisahajongleeraus), jossa tein kaksi Guinness -maailmanennätystä. Lisäksi voitin Viihdeohjelmien suomenmestaruuden, jonka jälkeen tein lähes 2000 keikkaa vaativissa tilaisuuksissa 
Suomessa ja ulkomailla ilman ongelmia. Koskaan ei siis kannata luovuttaa. Aina kannattaa olla uskoa. Aina kannattaa olla rakkautta. Mutta jos nekin menettää, ei koskaan kannata menettää toivoa. Toivo kantaa pahimman yli. Toivo pelastaa.

Tämä elämäni pahin kokemus tapahtui 16 vuotta sitten. Koen, että jollakin tavalla se vahvisti. Nykyään juuri mikään ei voi enää hetkauttaa. Olen myös miettinyt paljon mistä masennukseni johtui? Nyt vanhempana ja viisaampana ymmärrän, että ehkä nuorena ja energisenä tavoittelin liikaa ja tein liikaa töitä. Olin jatkuvasti tien päällä esiintyen liikaa vaativassa suuria paineita ja odotuksia sisältävässä ammatissa. Olin kuin Vermon raviradan ravuri silmälappuineen, jolloin en nähnyt ympärilleni. Oli vain työ. Siihen vielä treenit päälle, jolloin vapaa-aikaa ei juuri ollut. Suurin syy saattoikin olla, ettei minulla enää ollut aikaa itselleni. Oli liian kiire tavoitella, kuten tällähetkellä koko kansakunnalla. Ehkä juuri siksi masennuksesta onkin tullut Suomen kansansairaus. Ehkä masennus onkin luonnon tapa pysäyttää, järisyttää ja laittaa elämänarvot uusiksi. Kutsua takaisin läsnäolon voimaan. 


Parhaillaan itselläni kaikki on enemmän kuin hyvin ja mikään ei ole masentanut vuosikausiin. Mieli on hyvä ja olen onnellinen. Opiskelen unelma-alaani kirjoittamista ja journalismia, ja keikkailen ympäri Suomea kuten aina ennenkin. Lisäksi vietän tänä vuonna 25-vuotistaiteilijajuhlaa jonglöörin, koomikon ja viihdetaiteilijan ammatissa. Ja jos joskus masennus tästä huolimatta uusiutuisi tulevaisuudessa, nyt tiedän paremmin mistä on kyse ja miten siitä selvitään. Näistä selviytymiskeinoista tulisi mielestäni enemmän tiedottaa julkisesti. Masennuksesta tulisi puhua avoimesti, jolloin sairauden ympärillä oleva häpeäntunne laantuisi. Masentunut ei kaipaa ollenkaan sääliä, koska sääli on sairautta. Sen sijaan he kaipaavat rauhaa, aikaa, tukea, läsnäoloa ja ymmärrystä. Näin ollen tällaisessa ilmapiirissä monet ihmiset uskaltaisivat avata suunsa ja saisivat nopeammin tarvitsemaansa apua ja tukea. Näin säästetään ihmishenkiä. Mikä enää voisi olla tärkeämpää?

Parempi bipo päässä, kuin järki jäässä

Olen 16 vuoden takaisen depressioni lisäksi saanut satojen muiden taiteilijoiden tapaan myös bipolaari/mielialahäiriö -diagnoosin vuonna 2008. Diagnoosi on ollut hyvin tyypillinen erityisesti luovissa ammateissa työskentelevien keskuudessa kautta historian. Saman diagnoosin on Suomessa Wikipedian mukaan saanut yli 54 000 ihmistä, jonka lisäksi yli 270 000 suomalaista kärsii eritasoisista kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvistä oireista. Teen kirjailijana ja viihdyttäjänä työtä julkisessa ammatissa, joten tästä on huhuiltu jo jonkin aikaa, mielestäni täysin turhaan. Nyt ei enää tarvitse.


Asia on itselleni ja myös monille muille mielenkiintoinen ja monisyinen - ja se onkin aiheuttanut elämässäni huvittavia tragikoomisia tilanteita - koska esim. pohjoiskarjalaisuudella (koko sukuni ja kaikki geenini ovat sieltä) ja bipolaarisuuten joskus liittyvällä lievällä vauhtivaiheella eli hypomanialla on lähes identtiset piirteet ja oireet: vuolaspuheisuus, sosiaalisuus, avoimuus sekä vauhdikas ja räiskyvä elekieli. Kaiken lisäksi nämä piirteet voimistuvat humalatilassa, jolloin väärinkäsitysvyyhti on valmis. Nämä asiat huomioiden lääkäreiden on äärimmäisen vaikeaa tietää - varsinkin Turussa, jossa ihmiset ovat luonnostaan varaantuneempia - lyhyen minuutin pituisen tapaamisen perusteella mikä toiminta tai puhe liittyy normaaliin vauhdikkaaseen luonteeseen ja käyttäytymiseen, ja mikä kenties bipolaarisuuteen liittyvään hypomaniaan tai maniaan (bipolaarinen ihminen kun voi olla vuosikausia täysin oireeton) varsinkaan jos lähetettä kirjoittava lääkäri ei tiedä mitä ennen vastaanotolle tuloa on tapahtunut? Ero on hiuksenhieno. Sen arvioiminen on myös äärimmäisen vaikeaa itse diagnoosin saaneelle, kuten itselleni. Diagnoosi ei ole haitannut elämääni juuri ollenkaan muutamaa virhearviontia ja karikkoa lukuunottamatta.

En väitä etteikö diagnoosini olisi oikea. Se selittää useat elämäntielleni tulleet myrskyt ja karikot, joista olen kuitenkin selvinnyt. Niinpä nimeni voi mieluusti lisätä kirjoituksen alussa olleen mielialahäiriöisten listaan vaikka alleviivattuna ja lihavoituna sillä se ei omissa, ystävieni, läheisteni ja työnantajieni silmissä laske luovuuttani, ammattitaitoani, työkuntoani tai ihmisarvoani mitenkään. Useiden tutkimuksien mukaan bipolaariset ihmiset ovat olleet päinvastoin kautta historian äärimmäisen luovia ja tuotteliaita. Liitynkin mielelläni listan joukkioon, koska monta keikkaa on vielä heittämättä ja monta tarinaa kirjoittamatta. Kun nimilistaa katsoo niin olen päässyt mukaan luovaan multitalent -vivahteiseen hurjaan ihmisryhmään ja ehkä juuri siksi yksi ammateistani on moottorisahajonglööri. Löytyi kai nyt selitys sillekkin - vaikka aloitinkin sahojen viskelyn 10 vuotta ennen diagnoosia tai minkäänlaisia oireita - ja samalla huhuilta katkesi lopullisesti siivet.

Ennen kirjoitukseni Grande Finalea haluan korjata yhden hyvin yleisen ja laajalle levinneen harhaluulon ja myytin. Useat ihmiset kuvittelevat, että kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät ihmiset kuulevat ääniä, näkevät harhoja, luulevat asioita tai elävät mielikuvitusmaailmoissa. Myös minä olen henkilökohtaisesti törmännyt todella usein tällaiseen äärimmäisen räikeään syyttelyyn, solvaamiseen ja juoruihin ympäri kotikaupunkiani Turkua - mistä se ikinä johtuukaan. Tätä samaa harhaa jotkut minun kanssani riitantuneet ihmiset käyttävät hyväkseen ivallisena aseenaan pitkin internetin keskustelupalstoja keksien anonyyminä fiktiivisiä tarinoita ja juoruja piiloutuen nimimerkkien taakse rohkeasti omalla nimellään esiintymisen sijasta. Kyse on samasta mielestäni sairaasta mielialakiusaamisesta, josta aikaisemminkin kirjoitin. Tämä on haitannut merkittävästi ammamattini harjoittamista vieden leipää pöydästä, mikä nimenomaan on heidän tavoitteensa. Tämä myytti ei pidä kuitenkaan ollenkaan paikkaansa ja näille oireille on täysin omat diagnoosinsa kuten skitsofrenia ja psykoosi (voimia myös heille).

Bipolaarisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että usein pitkien ja tasaisten täysin oireettomien aikojen lisäksi välillä ajatus kulkee vauhdikkaammin ja välillä hitaammin. Tutkimuksien mukaan aivoihin tulee kuin sähköinen brainstorm, jonka syytä lääketiede ei pysty selittämään. Useat kansainväliset tutkijat eivät kuvaa tätä vaivaa mielisairaudeksi vaan luokittevat sen aivojen biokemialliseksi häiriötilaksi, jonka syy on monista muista mielen häiriöistä poiketen elimellinen. Tässäkin jälleen yksi suuri ennakkoluulo murentuu. Tätä ylilatautumista saataa tapahtua harvemmin tai useammin ja jotkut bipot - kuten minä itse - elävät vuosikausia ilman oireita. Joillakin ihmisillä nämä oireet ovat vahvemmat, jolloin joskus tarvitaan osastohoitoa.
Tämä on yksilöllistä. Suurimmalle osalle oireisiin auttaa mielialahuiput tasaava lääkitys - yleisin on Litium - jolloin diagnoosin saanut voi elää täysin normaalia elämää.

Tärkeä tarkennus ja lisäys lukijapalautteen jälkeen 20.8.
Joskus pitkienkin täysin oireettomien kausien ja bipolaarisuuden lievien tai vaikeiden masennuskausien lisäksi mahdollisten vauhtijaksojen aikana on kuitenkin huomioitava, että niitä on eri tasoisia: kevyempi hypomania ja vahvempi mania. Pahimassa tapauksessa hoitamattomana (esim. mielialojen huippuja tasaavan lääkityksen puuttuminen) mania joissakin tapauksissa pitkittyessään saattaa johtaa psykoottiseen maniaan, joka on vaarallinen välitöntä sairaalahoitoa vaativa tila. Jos tämä pahin skenaario toteutuu, sekin helpottaa nykyaikaisella tehokkaalla lääkityksellä osastohoidon aikana, jonka jälkeen potilas voi lähes aina jatkaa normaalia elämäänsä.

Tässä tämä suurin rikos, josta Suomessa vaietaan ja ei uskalleta puhua!
Tämä yksinkertainen asia on se kuuma peruna, jota tuhannet ihmiset julkkisartistien lisäksi peittelevät kaikin keinoin leimautumisen pelossa. Näin he voivat itseasiassa huonommin, koska kantavat harteillaan salaista taakkaa. Mitä turhuutta. Jopa eräät kollegani totesivat kaverilleni selkäni takana: "Emme uskalla emmekä halua puhua tästä asiasta." Säälittävää pelkuruutta ja epätietoisuutta. Ihmisiltä puuttuu nykyaikana pallit ja rohkeus vaikeiden asioiden edessä. Näissä tapauksessa mielestäni tieto ei lisää tuskaa vaan se saattaa sivistämisen lisäksi jopa pelastaa.

Robin Williams itse kertoi avoimesti useissa haastatteluissa masennuksestaan ja alkoholiongelmastaan mm. Jay Leno Show'ssa. Hänellä oli monien kollegojen ja asiantuntijoiden arvailujen mukaan myös diagnosoimaton kaksisuuntainen mielialahäiriö. Eräs hänen kollegoistaan totesi haastattelussa: ”Olimme tekemässä yhdessä elokuvaa, mutta Robin ei koskaan rauhoittunut kuvaustauoilla. Hän pyöri vauhdikkaasti pukuhuoneesta ja asuntovaunusta toiseen kertomassa vitsejä, tekemässä temppuja ja ilveilemässä. Vaikka tämä olikin hauskaa, sitä kesti koko vuorokauden monta kuukautta yhteen menoon.” Kollegan havainnot liittyvät läheisesti bipolaarihäiriön vauhtivaiheen oireistoon. 

Monet ovatkin nyt arvelleet että Robinia hoidettiin väärillä lääkkeillä masennuspotilaana vaikka hänellä oli kenties kaksisuuntainen mielialahäiriö, jolloin masennuslääkkeistä on vain haittaa sekoittaen aivokemiaa tehden potilaasta zombien, entistä masentuneemman tai rajumman äkillisine ääritekoineen. Näistä samoista asioista yritti puhua muutama viikko sitten myös lääkäritalo Mehiläisen psykologi Aku Kopakkala MOT -ohjelman televisiohaastattelussa. Hänen näkemyksensä mukaan uusimpien mm. Yhdysvalloissa julkaistujen yliopistotasoisten lääketieteelisen tutkimuksien mukaan masennuslääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä ja näitä tutkimustuloksia halutaan tarkoituksella salata varsinkin Suomessa. Pyöriihän masennuslääkkeiden ympärillä miljardibisnes.

Vielä 1970 -luvulla masennuksen hoitoon ei suositeltu lääkkeitä. Päinvastoin korostettiin liikuntaa ja spontaania paranemista, kuten omassa tapauksessani kävi. Nykyään lääkeyhtiöiden valtakaudella kaikki Suomen lääkärit noudattavat orjallisesti Käypä -suosituksia. Mielenkiintoisinta kuitenkin on se, että lääkeyhtiöiden edustajat laativat Käypä -suositukset puolueettoman tutkimustuloksen sijasta. En voi mitenkään käsittää miten tämä voi olla modernissa valtiossa edes laillista? Tästä merkittävästä epäkohdasta Aku Kopakkala yritti tiedottaa. Hän sai heti potkut, koska Mehiläisen hallituksessa istuvat lääkeyhtiön omistajat, joiden tilipussia lääkkeiden yltiöpäinen tuputtaminen paisuttaa. En tiedä joutuiko Robin Williams väärän diagnoosin ja lääkekokeilun uhriksi, kuten tuhannet suomalaiset. Tai sitä, oliko hänellä taustalla masennuksen lisäksi myös muita henkilökohtaisia ongelmia?


Robin Williamsilla oli kaikkea mistä ihminen voi koskaan unelmoida: miljoonia tilillä, kaunis vaimo, lapsia, Oscar -patsas, miljoonakämppä, henkilökuntaa, maailmanlaajuinen fanijoukko, saavutuksia, kunniaa, ystäviä ja kokemuksia, joista monet voivat vain haaveilla. Silti millään näistä asioista ei ole mitään merkitystä jos sairastuu depressioon. Se on kuin mielen syöpä, joka soluttautuu jokaiseen ihmiskehon soluun ja ajaa kenet tahansa – sankaruudesta, miljoonista, asenteesta ja lahjakkuudesta huolimatta - korokkeelta alas ja joskus jopa täydelliseen tuhoon. Sellaista kokemusta en toivo edes pahimmalle vihamiehelleni.

Robinin%20muistolle-normal.jpg

Kenties maailman lahjakkaimman näyttelijän ja koomikon Robin Williamsin sekä muiden itsemurhaan ajautuneiden muistolle.

Juha Kurvinen