Bruce "The Boss" Springsteen and the E Street Band heitti kaksi lähes loppuunmyytyä keikkaa Turussa.
Kevät 2013; Radisson Blue -hotelli, Turku:
Tepastelin Aurajoen rantoja, kunnes havahduin; Suomi ja U.S.A. kohtaavat hetken kuluttua kaukalossa MM-kisojen tuoksinnassa. Kurvasinkin Radisson Blue -hotellin aulabaariin, tilasin huurteisen ja jäin toljottamaan matsia. Baari ja koko hotellin aulatila olivat autioina; säästyin känniääliöiden kannustushuudoilta. Suomi hävisi, joten tilasinkin vielä yhden ja painuin ulos tupakalle.
Yht'äkkiä pihaan alkoi tunkea autoletka; luksusmersuja, takseja, tummennetuin lasein varustettuja tila-autoja, minibusseja ja limusiini. Autoista purkaantui eloisaa sakkia rokkivetimissä ja turvat kävivät kuin papupata; englantia. Kului alle kymmenen minuuttia, kunnes koko aulatila ja baari oli täynnä sakkia - reilut 200 henkeä - baarihenkilökuntaa juoksi paikalle lisää, orkesteri alkoi soittaa baarin stagella ja alkoi karnevaalimeininki.
Stumppasin röökini ja menin nauttimaan huurteiseni loppuun. Samalla huomasin; kaikki puhuivat lähes fanaattisesti musiikista, äänentoistekniikasta, valoista, stagesta, somistuksesta, kitaroista ja maailmanmatkailusta. Lopulta kysyin baaritiskillä: ”Anteeks, mistä keikalta ootte tulossa?” ”Iltaa. Meidän porukka on herra Bruce Springsteenin maailmankiertueen henkilökunta.” Silloin muistinkin; olin nähnyt mainoksia lähes loppuunmyydyistä kahdesta keikasta Turun HK -areenalla – kuka lie jäähallin nimen keksinytkään... Elysee Areena vielä jotenkin menetteli.
Marssin respaan; ”Anteeksi. Haluan varata huoneen. Täällä näyttäs olevan pienet pirskeet.” Respa naputteli konettaan: ”Valitettavasti täyteen bookattu. Täällä on koko kiertuehenkilökunta Brucen fanijoukkoineen... valitan. Hotelli varattiin täyteen jo kuukausia sitten” No dääm, ajattelin. Samalla näin kun hotellin pihalla alkoi olla vilskettä; fanijoukko odotti malttamattomana Pomon saapumista nimmarin toivossa.
Itse palasin baariin jossa aloitin keskustelun viisikymppisen rokkarin kanssa: ”Iltaa. Olen Juha Kurvinen Suomesta. Mielenkiinnosta kysyn; mikäs on teidän tehtävä tässä organisaatiossa?” Mies hörpäsi oluestaan, kunnes vastasi: ”Olen Kevin New Yorkista. Brucen kitarateknikko. Viritän kaikki hänen skittansa. Bändillä on sitten eri teknikko. Mikä sanoit olevasi? CrazyFinn? Mitäs se tarkoittaa?” ”Se on vaan taiteilijanimi; johtuu siitä kun viskon moottorisahoja työkseni.” ”Älä saatana! Upeeta! Oon nähnyt pari kaveria livenä duunaavan samaa; yks losilainen ja Vegasissa oli toinen. Mitä helvettiä teet täällä Suomessa?” ”Itekkin ihmettelen. Kai rakkauden takia...”
Lopulta rohkaistuin ja kysyin mieltäni vuosia vaivanneen kysymyksen: ”Oon nähnyt aika monen maailmantähden keikan. Madonna, AC/DC, Gunnarit, Michael Jackson … he vetivät maksimissaan pari tuntia putkeen, mutta... tämä teidän Pomo... näin hänen keikan livenä Olympiastadionilla ja hän vetää neljä tuntia putkeen ja hän on kuitenkin kohta seittämänkymppinen! Haluan kysyä; Mikä siis on Pomon salaisuus?”
Kevin tilasi uuden tuopin ja vastasi; ”Ei siinä mitään salaisuutta ole. Pomon maratonkeikat onnistuu kolmen kikan avulla. Ennen keikkaa läpsimme häntä poskelle ja vittuilemme hänelle, jotta adrenaliinia erittyy vereen. Kun hän nousee stagelle, sen jälkeen koko neljän tunnin setti on täydellistä improvisaatiota; Pomo vetää biisit hatusta yleisön fiiliksien mukaan. Sen takiahan fanit listaavat biisijärjestyksiä ylös, koska jokainen Brucen keikka on uniikki. Sen lisäksi hän tekee kaiken rennosti. Thats it!”
Totesin, että itse olin käyttänyt samaa tekniikkaa pennusta lähtien. Kevin vaikutti mukavalta ja avoimelta sälliltä, joka halusi vuolaasti kehua työantajaansa. Lyöttäydyin seuraan ja tupakalla rohkenin kysyä: ”Vielä yksi asia kiinnostaa; Miten Bruce on saanut lempinimen 'The Boss'?”
Kevin veti henkosen ja vastasi intoa silmissään: ”Se oli vuosia sitten. Se tarkoittaa montaa eri asiaa. Ensinnäkin Bruce on meille Pomo, koska hän maksaa meidän kaikkien elämän; talot, autot, naisten korut, viinat, lennot ja naisetkin jos on tarvis. Tämä koko hotellikin on nyt Brucen maksama. Toisekseen bändi antoi sen hänelle, koska Bruce päättää bändissä kaikesta; yksikään plugipiuha ei liiku minnekään ilman Brucen ohjeistusta. Lisäksi kunnioitamme häntä; aina kun Bruce puhuu, on tiimissämme kirjoittamaton sääntö; muut ovat turpa kiinni ja kuuntelevat. Ihmeellisin juttu kuitenkin; samaan aikaan Brucen fanaattisimmat fanit antoivat hänelle saman lempinimen. Tapahtui joku outo synkronisaatio.” ”Oho!”, vastasin ja mietin; näistä taitaa tulla poikkeukselliset bileet.
Baaritiski oli täynnä äänekästä porukkaa. Tutustuin lasvegasilaiseen valoteknikko Bobiin, joka laukoi tutustumisen jälkeen; ”Jos oot joskus Vegasiin tulossa keikalle; voin majoittaa ja esitellä kaupunkia!” Keskustelumme lopahti, kun viereeni hyökkäsi illan isokokoisin, ekstrovertein ja äänekkäin mies: ”Hei kaverit! Tiski täyteen viinaa heti! Nyt on bileet! Kaks keikkaa mennyt putkeen!” Esittelin itseni, jolloin Mike huusi: ”Katsoppas tuonne!” ja osoitti kädellään sinipaitaista miestä... ”Kävelepä tuon kaverin luokse ja sano sama minkä minulle niin alkaa tapahtumaan ihmeitä!”
Tein työtä käskettyä ja pöllähdin miehen eteen: ”Sun frendi Mike käski tulla sanomaan; olen moottorisahajongleerauksen Guinness -maailmanmestari Kurvinen, iltaa.” ”Ei saatana” Mä olen Steve Nykistä. Ootas vähän...” Steve käveli vauhtijalkaa baaritiskin taakse juttelemaan baarimikon kanssa. Hän palasi molemmat kädet täynnä; sitruunoita, jääpaloja, keittiöveitsiä, sheikkereitä ja oluttuoppeja. ”Heitäpä pieni show meille!”
Ajattelin, että jälleen olin ajautumassa outoon tilanteeseen ja päätin antaa kaikkeni; nakkelin ensin kolmella, neljällä ja viidellä sitruunalla hienoimmat kuviot mitä osasin. Koko 200 päinen sakki heräsi ja kokoontui vaivihkaa ympärille kuvaamaan yllätysshow'ta älypuhelimellaan. Yhtäkkiä Steve nappasi kaikki sitruunat käsistäni ja toisti juuri heittelemäni kuviot... ”Mitä ihmettä...”, sanoin. ”Olen ollut kymmenen vuotta sitten esiintymässä jonglöörinä maailman suurimmassa sirkuksessa: Ringling Bross Barnum & Bailey. Vedetään nyt yhdessä kuutta sitruunaa, jonka jälkeen haastan sinut kaikilla näillä talon välineillä kaksinkamppailuun.”
Heittelimme kuutta toisillemme ja yleisö taputti; Olihan Steve heidän miehiään. Steve nakkeli keittiöveitsiä. Minä perässä. Steve vippaili kolmella tuopilla. Itse esitin oman versioni kahdella täysinäisellä. Porukka villiintyi, jolloin Steve meni stagelle kesken biisin ja pölli rumpalilta kolme varakapulaa, joilla alkoi viskomaan. Minä sen sijaan tasapainoilin kapulalla olkapään ja leuan varassa. Näin jatkoimme puoli tuntia improvisoiden kuin jazzmuusikot yleisön taputtaessa välillä tahtia, kunnes lopetimme kumarrukseen ja siirryimme sauhuille. Rohkaistuneena kysyin; ”Missä Pomo on?” Steve veti henkoset ja vastasi: ”Bruce oli viimeyän täällä sviitissä, mutta lähti nyt suoraan keikan jälkeen bändinsä kanssa lentokentälle ja yksityiskoneellaan Tukholmaan. Seuraamme huomenna perässä...” Perkele, ajattelin... en saanut selfietä Brucen kanssa. Pelkkä kättelykin olisi ollut kova sana.
Menimme baaritiskille, jossa Steve tokaisi: ”Tuli mieleen, että noilla taidoilla saat Nykistä mistä tahansa viihdemestasta duunia varsinkin jos otat sun moottorisahat messiin. Tässä on mun kortti. Tule Nykiin niin voin auttaa; tunnen mestat ja tyypit...” Kiitos sanoin, kunnes aussi Mike hyökkäsi huutamaan: ”Oot sä ihan hullu jätkä! Tässä mun kortti; haluan sut Melbourneen keikalle! Pari yökerhoa ottaa sut varmasti!” Ja sama jatkui... joku hihasta repimässä... tuu sinne tuu tänne. Kymmenisen käyntikorttia saatuani totesin itselleni; kai se on totta mitä Isossa Kirjassa opetetaan: ”Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”
Stumpattuani tupakan, kaksi tummaihoista miestä puvuissaan tuli kättelemään: ”Näimme tuolta sivusta show'si. Työskentelemme lähetystöneuvoksina viereisessä suurlähetystössä ja haluamme sinut keikalle valtioomme. Pieni maa Afrikassa; 3 miljoonaa asukasta. Onnistuuko?” ”Tottakai. Miten etenemme?” ”Tule virka-aikana lähetystöömme, se on tuossa 200 metrin päässä. Meillä on diplomaatti-illallisia maassamme ja tarvitsemme viihdettä. Maksamme luonnollisesti kaikki lennot, majoitukset ja kulut.” Lähetysneuvos nakkasi vielä käyntikortin, jonka jälkeen lähdin etsimään uusia ystäviäni.
Heräsin iltapäivällä darrassa Lonttisista Allinkadulta puutalostani. Kahvia hörppiessäni mietin tosissani; mitä helvettiä Suomessa vielä teen? Pitäs muuttaa ulkomaille... Ammattiani arvostettiin monien ammattikriitikoiden mielestä maailman parhaan bändin, E Street bändin ammattitiimin toimesta ja Las Vegasin kaikkien kasinoiden lavat ovat täynnä jonglöörejä; suomessahan on joskus ennakkoluuloja ja moni kysyy: ”Elääkö tolla muka?” Eihän tällä elä, ajattelin huvittuneena, hörpäsin kahvia ja pläräsin ympäri maailmaa saatua uutta käyntikorttipinoani; nyt olin ollut bileissä, jossa työtäni arvostettiin.
Parin Aspiriinin jälkeen jyskytys lakkasi, laitoin parhaan pukuni päälle, otin Jopon alle ja fillaroin Radisson Blue -hotellin ohi, kunnes näin talon seinässä lipputangossa liehuvan värikkään lipun. Lipun alle oli isketty valtion vaakuna ja joku outo pitkä viisiosainen valtion nimi. Tuonne on päästävä ja taas mennään, ajattelin ja pimpotin lähetystön ovikelloa.
Juha Kurvinen
maanantai, 24. marraskuu 2014
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.