stihl-chainsaws-warriors-3-small-27233.j
 

Silja Europa, 1997:

Olin esiintymässä Velhojen Kunkku -televisioshow'n rinnalle tuotetussa viihdeohjelmassa, joka myytiin Silja Linelle. Samassa näytöksessä mukana olivat juontajana ja missi Ellen Jokikunnas ja Suomen parhaat close up -taikurit Kim Wist ja Christian Engblom. Puolessa välissä parin viikon kiinnitystämme kipusimme taikureiden kanssa Silja Europan ylimmän kannen näköalasaunaan ihastelemaan merimaisemia ja Turun saaristoa. Saunakaljoja baarissa nauttiessamme Kim totesi: 
”Miks et alkaisi heittämään moottorisahoja. Sitä ei oo kukaan koskaan ennen tehnyt”
”Ei sitä varmaan kukaan jonglööri arvostaisi”, vastasin. Kim oli hiukan hämillään, kunnes kakisti: ”Mutta muista, että ethän sinä esiinny jonglööreille vaan yleisölle”

Tuo Kimin lause jäi kytemään mieleeni koko loppukiinnityksen ajaksi. Yleisöä todellakin saattaisi kiinnostaa moottorisahoilla taiteilu. Laivalta päästyäni ajoin suoraan Hobby Halliin ja etsin käsiini kevyimmän moottorisahan. Se oli viiden kilon Echo. Päätin kehitellä moottorisahatempun ja uppouduin ideaani yhtä suurella hartaudella, kuin jonglöörin uraani tähänkin saakka. Hinnalla millä hyvänsä. Ensi töikseni aloitin mentaalisen harjoittelun ostamalla porakoneen. Porasin sänkyni yläpuolelle koukun, johon laitoin Echon roikkumaan. Näkisin sahan aina mennessäni nukkumaan ja aina herätessäni. Sahatempun kehittämistavoite tuli jopa uniini. Jos koukun kiinnitys pettäisi, sahan paino ja terävä terä tekisi minusta selvän. Siinä oli riski ja suuresta riskistähän tässä koko jutussa oli kyse.

Ensimmäisen yhteisen yömme jälkeen opiskelin Kirkkonummen tukikohdassani moottorisahan tekniikkaa, huoltoa ja sen käyttöä. Tajusin, että sahaan piti jollain ilveellä lisätä heittokapula, jotta se soveltuisi jongleerauskäyttöön. Menin rivitalokaksioni takapihalle ja kiskoin kaikin voimin sahaa käyntiin. Ei lähtenyt. Kiskoin 10 minuuttia lisää niin, että kättäni jo särki voimakkaasti. Ei vieläkään mitään tulosta. Bensaa oli tankissa kyllä. Jatkoin opiskelua: kytkin yksi taka-asentoon ja ryyppy päälle. Huomasin, että yksi kytkin oli väärässä asennossa. Vihdoin saha lähti käyntiin ja painaessani lisää kaasua kauhistuin sen voimasta. Voima tuntui käsissä ja koko kaasutinosa tärisi. Ei perkele. Ei tällaisella kukaan uskalla heitellä, ajattelin ja laitoin sahan takaisin koteloonsa. Samalla ovikello soi vaativasti. Menin avaamaan ja edessäni seisoi naapurin vääräselkäinen mummo vihainen ilme kasvoillaan:
”Mikä helevatan mekkala täältä kuuluu. Eikö sitä eläkkeelläkään saa lukea kirjaa omalla pihallaan rauhassa”
”Ööö... Anteeksi” vastasin. Huomasin samalla, että minun olisi myös löydettävä joku harjoittelupaikka. 

Fyysinen harjoittelu tyssäsi, koska sahassa ei vielä ollut heittokapulaa. Ja sellaisen asentamiseen tarvittaisiin vähintäänkin insinööri. Ja olisiko kapula puuta vai metallia ja mihin sen pystyisi kiinnittämään ja missä kulmassa? Keskityinkin siis mentaaliseen harjoitteluun ja visualisoin mielessäni itseni lavalle heittelemässä ensin yhtä moottorisahaa ja kahta palloa. Kahden viikon visualisoinnin jälkeen päätin, että tarvitsen tukea ja sponsorin. Soitin Stihl -moottorisahojen maahantuojalle. Tapaamisessamme myyntipäällikkö innostui ideasta ja teimme sopimuksen: Stihl antaisi käyttööni kaikki sahat mitä tarvitsen sekä niiden huollon. Valitsin kevyimmän 4,5 kilogramman STIHL 020T -mallin, koska se oli ainoa malli, jossa kaasutin oli sahan ylhäällä mikä mahdollisti heittokapulan asentamisen.

Menin uusine sahoineni asentaja Hallikaisen juttusille Stihlin päähuoltoon, koska kaasuttimet tuli säätää niin, että terät pyörisivät koko ajan. Muutenhan temppu olisi mahdoton, koska sahasta puuttusi keskipakoisvoima ja laipan toispuoleisesta painosta johtuen saha lentelisi minne sattuu. Hallikainen otti käteensä digitaalimittarin ja sääti ensin kierrokset 1000 kierrokseen minuutissa. Otin sahan käteeni ja se tärisi. Ehkä liikaakin. Kierroksia oli liian vähän. Seuraavana kokeiltiin neljää tonnia, jolloin saha vietti toiselle puolelle aivan kuin joidenkin autojen ohjaus. Liian vaarallista. Saha oli saatava Mikä Häkkisen sanoin balanssiin. Tunti kaupalla kokeilimme erilaisia asetuksia kaikkiin kolmeen sahaan, kunnes löytyi yhteinen sävel: 2500 kierrosta minuutissa, tappavan tasaista tahtia.

Ajoin sahoineni Kirkkonummelle puusepän juttusille: ”Näihin sahoihin pitäs saada heittokahvat. Ja sitten kolmannelle sahalle pitäisi rakentaa joku lähtöteline mistä sen nappaan tempun alussa, kun mulla on vaan kaksi kättä”
Puuseppä pyöritteli silmiään epäuskoisesti elämänsä erikoisimman tilauksen edessä, kunnes sai kakistettua: ”Tätä pitää suunnitella, soittelen kun saan jotakin aikaseksi”

Viikon päästä menin jälleen tapaamaan puuseppää, joka esitteli innoissaan kestävästä puusta valmistamiaan heittokapuloita, jotka oli mutterein kiinnitetty suoraan moottoriin.
”Kestääkö kapula sen rasituksen, kun se tippuu tuolta korkeuksista mun lapaseen ja heti kiskaisen sen jälleen uudestaan ilmalentoon. Jos pettää niin hengenlähtö on lähellä” kysyin huolestuneena.
”Just sitä varten tein ne sellasesta puusta, missä on eri kerroksia limittäin. Kestää mitä vaan”
Otin mukaani myös kolmannen sahan lähtöalustan. Intoni laski kuitenkin kotonani tajutessani totuuden: nyt oli välineet, mutta ei vielä taitoja. Temppu oli harjoiteltava aivan alusta alkaen asteittain.

Ajoin päiväkausia pitkin Kirkkonummea etsimässä sopivaa harjoittelupaikkaa, kunnes löysin Veikkolaan menevän maalaistien varresta hakkuualueen, jossa työt oli keskeytetty. Puin päälleni Sthilin lahjoittaman metsurin suojapuvun, suojakengät, kypärän ja hanskat. Kiskaisin yhden sahan käyntiin ja totuttelin ensin sen hyrrävoimiin. Se on vaan tavallinen jonglöörikeila, ajattelin ja heitin sahaa ensimmäisen kerran. Sain siitä kopin. Kokeilin myös vasemmalla kädellä, sillä pari kertaa enemmän, koska se oli heikompi käteni. Viimein heittelin sahaa kädestä käteen. Pääsin alkukauhustani eroon. Aloimme ystävystyä.

Seuraavat viikot harjoittelin joka päivä tuntikaupalla ja harjoitteluni keskeytti vain silloin tällöin metsään eksynyt koiranulkoiluttaja, joka suu auki seurasi touhujani. Useimmat päättivät poistua pikimmiten paikalta. Kokeilin myös kolmella sahalla, mutta huomasin nopeasti, että voimat eivät vielä riittäneet. Ilmassa oli yhteensä viisitoista kiloa rautaa, jotka sinkoilivat ylös alas ja kaikkea täytyisi hallita millilleen. Muuten henki menisi. Enhän esityksessäni voisi käyttää mitään turvavälineitä. Sehän olisi naurettavaa.

Muutaman kuukauden treenien jälkeen ensimmäinen temppu alkoi olla esityskunnossa. Heittelisin yhtä Stihliä ja kahta palloa yhtäaikaa. Harjoittelussani käytin asteittaista vaaran lisääntymistä. Ensin harjoittelin temppua täydessä suojavarustuksessa, sitten poistin turvatakin, sitten viiltosuojahousut ja lopulta tein temppuani suojavarustuksena ainoastaan farkut, kypärä ja mokkahanskat. Sopivasti Jyväskylän Suurajoista soitettiin. He halusivat kävelykadun päälavalleen, jotakin räväkkää ohjelmaa.
”Miten olisi moottorisahajongleerausta aidolla sahalla ja aidolla terällä ensimmäistä kertaa maailmassa” ehdotin.
En ehtinyt edes sanoa hintaani, kun järjestäjä jo bookkasi minut esiintymään.
    
Muutama kuukausi puhelun jälkeen seisoin hermostuneena Neste Rally Finlandin päälavan takahuoneessa. Hermostuneena siksi, että paikalle oli tullut paljon porukkaa. Koko kävelykatu oli aivan täynnä. Esitystäni oli mainostettu lehdissä ja julisteissa. Ravasin edestakaisin pukuhuonetiloja, kunnes juontaja kertoi:
”Ja nyt hyvä yleisö. Ensimmäistä kertaa maailmassa jonglööritemppu aidolla moottorisahalla”

Valloitin näyttämön ja esitin ensin lämmittelynä normaalia ohjelmistoani, johon kuului komiikkaa, yleisöavustajia, tulta, musiikkia ja kansainvälisen tason taitotemppuja. Puolen tunnin jälkeen tuli viimein sahaesityksen vuoro ja esittelin ensin sahaani ja tempun ideaa. Sitten lähti soimaan AC/DC:n Big Gun ja kiskaisin sahan käyntiin. Se alkoi liikkua pitkin lavan pintaa kuin hiipivä tiikeri samaan aikaan, kun esitin harjoittelemaani koreografiaa musiikin rytmissä: kypärä rivakasti päähän, hanskat käteen, visiiri kiinni. Ja viimein musiikki vaimeni, jotta sahan ärjyntä kuuluisi pitkin yleisöä. Keskityin hartaasti. Ja juuri, kun aioin aloittaa tempun saha sammui. Yleisö kohahti. Yritin kiskaista uudelleen sahan käyntiin ilman tulosta. Yleisöstä alkoi kuulua jo naurunpyrskähdyksiä. Nappasin sahakotelostani avaimen, koska halusin varmistaa oliko painajaiseni totta. Avasin bensatankin, jonka jälkeen otin käteeni mikrofonin:
”Tuota noin. Tässä on viime aikoina tullut harjoiteltua niin paljon, että viime treenien jälkeen unohdin tankata. Bensa on loppu!” Tuhatpäinen katsojajoukko röhähti äänekkääseen nauruun, kunnes jatkoin:
”Mutta jos tehään silleen, että käyn tuossa Nesteellä tankkaamassa ja tasan tunnin päästä esitän tempun loppuun.”

Lähdin Nesteelle tankkaamaan ja palatessani lopettamaan esityksen olin yllättynyt. Yleisö oli tullut takaisin, juuri kukaan ei ollut poistunut. He siis todella halusivat nähdä temppuni. Siksi tarjoilinkin parasta osaamistani ja tempun jälkeen yleisö antautui suuriin aplodeihin. Vasta ensimmäisen moottorisahakeikkani jälkeen tajusin, että olin luonut itselleni hitin. Hitin, joka pitäisi tästä lähtien esittää jokaisella keikalla. 

Suhteemme sahojen kanssa oli jo alun alkaen vääristynyt. Ensin olin kauhuissani, sitten meistä tuli lähimmät ystävykset ja liikekumppanit huomatakseni lopulta, että olin tullut epämiellyttävällä tavalla riippuvaiseksi. Moottorisahani olivat kuin hiipiviä tiikereitä, joiden suonissa virtasi teräketjuöljyä hengityksen tuoksuessa pakokaasulle. Moottorien kierrosluvut nousivat tappavan tasaista tahtia terien vilistessä silmieni ohi hurjaa vauhtia. Ne ärjyivät, murisivat ja sähisivät. Enää en ollut kauhuissani, olin kesyttänyt ne. 

Juha Kurvinen