Olin viime kesänä istumassa legendaarisessa Uudessa Apteekissa tuopposella metsästämässä Reijo Mäkeä, kunnes viereeni istahti kolmekymppinen aurinkolasipäinen mies ruskeassa pikkutakissaan vaaleat pitkät hiukset pystyssä kädessään jonkinlainen musta laatikko. Molemmat olimme yksin, joten ei aikaakaan kun mies paiskasi kanssani kättä ja sanoi:
"Hello. I'm Martin from Scotland!"

Istuimme nurkkapöydässä piilossa tarjoilijoiden murhaavilta haukankatseilta, joten hän hyvin nopeasti nappasi takataskustaan taskumatin ja lisäsi:
"Tässä baarissa on kyllä hyvä viskivalikoima, mutta näin hyvää skottilaista savuviskiä täällä ei ole, ole hyvä."
Nappasin viskinystävänä maukkaat huikat, kunnes kysyin:
"Mikäs ihmeen laatikko sulla on mukana?" 

"Siellä on mun saksofoni, olen tänään Turussa keikalla."
"Ai missä ja millon, voisin tulla kattomaan?"
"Jazzklubi Monkissa klo 22."
Tsekkasin seinäkelloa, joka näytti 22:30.
"Mutta hei, sähän olet jo puoli tuntia myöhässä!"
"Joo, mutta relaa vähän. Meillä jazzmuusikoilla on hiukan liukuva työaika."

Seurasin häntä lopulta parin tuopin jälkeen klo 23 aikaan Monkiin, jolloin hän käveli kesken suomalaisen orkesterin jazzkappaleen suoraan estradille, otti työvälineensä laatikosta ja veti heidän päälle 10 minuutin magalomaanisen huippusoolon, laittoi instrumenttinsa koteloon ja tilasi tiskiltä pullon samppanjaa. Itse tein samoin ja yht'äkkiä pöytämme täyttyi Martinin uusista faneista. Näin se muusikoiden elämä välillä menee, olenhan seurannut heitä lähes koko elämäni, mutta tuon illan jälkeen Martinista ja minusta tuli hyvät ystävät. Vaihtelimme kokemuksia maailman turuilta ja toreilta.

Sain häneltä mm. tietää, että hän omistaa Skotlannissa oman pubin millä rahoittaa elämänsä ja oma lukunsa on se, että jazzklubeja on ympäri maailmaa, jollon hän on jatkuvalla maailmankiertueella; maksaahan asiakas kaiken lisäksi lennot ja hotellin. Harvoin olen tavannut niin onnellista, rentoa ja elinvoimaista ihmistä. Viimeksi kun soitin Martinille hän oli keikalla Berliinissä ja kutsui kovasti vierailulle maahansa.

Mutta mikä oli tarinan opetus? Jos haluat olla onnellinen, osta saksofoni ja perusta oma pubi!

P.S. Dekkarikirjailija Reijo Mäki löytyi kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti kesällä 2015 hänen kantakapakkansa Uuden Apteekin sijasta lopulta Turun pahimmasta räkälästä Tinatuopista, jossa hän oli juhlistamassa uuden kässärinsä valmistumista mm. Vares -elokuvien tuottajan kanssa. Koitin fanina vaihtaa muutaman sanan, mutta Reijo oli sen verran tuiskeessa, että kommunikointi oli mahdotonta. Ehkä siis näemme vielä jossain...