keskiviikko, 3. elokuu 2016

Kim Jong-un jälleen hurjana: ohjus kohti Japania.

Kim%20jong%20un.jpg

Juuri tulleen radiouutisten mukaan Etelä-Korean puolustusministeriö on tiedottanut, että viime yönä Pohjois-Korea on ampunut mannertenvälisen ohjuksen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1998. Uutisen mukaan ohjus laskeutui 250 km päähän Japanin rannikosta Japanin aluevesille. Itse oon käynyt Pohjois-Koreassa 4 x 3 viikon matkan työreissuilla, joten maan tilanteen omin silmin nähneenä on tullut seurattua kaikkea tätä uutisointia sotavalmisteluista, ydinkokeista ja Jong-un Kim:n edesottamuksista.

Erikoisinta on se, että maat ovat teknisesti edelleen sotatilassa, koska rauhansopimusta ei ole allekirjoitettu. Pelkästään Etelä-Korean puolella sotilastukikohdissa eri tietojen mukaan päivystää peräti 55 000 amerikkalaisotilasta. Rajalla on menossa suuri propagandaoperaatio; Jenkkisotilaat tykittävät kovaäänisistä räppiä, kun taas pohjoiskorealaiset soittavat sotilasmarsseja. Etelä-Korean vapaustaistelijat lähettävät kuumailmapalloissa lentolehtisiä Pohjois-Korean puolelle yrittäen kertoa totuuden täysin uutispimennossa eläville kansalaisille.

Kommunistisessa Pohjois-Koreassa asuu eri arvioiden mukaan noin 23 miljoonaa ihmistä, kun taas kapitalistisessa Etelä-Koreassa noin 52 miljoonaa ja olen tavannut molempien maan kansalaisia ja kaikilla on yhteinen toive: Yhdistyminen = Yksi Korea. Kansat haluavat yhdistyä, mutta maissa on täysin vastakkaiset poliittiset järjestelmät.

Eteläkorealaiset haluavat jatkaa elämäänsä aivan kun mitään ei olisi meneillään, mutta itse Pjongjangissa käyneenä näin omin silmin sotatilan; ulkonaliikkumiskieltoja, armeijan marsseja, sähköjä katkaistaan, propagandaa, kansan aivopesua ja pelon ilmapiirin luomista mediassa yhteisen vihollisen avulla (U.S.A. ja Etelä-Korea).

Näin sodan pelon avulla lapsesta lähtien aivopesty kansa saadaan yhden johtajan taakse, jolloin Kim Jong-unin valta-asema on täysin suvereeni. Pohjois-Korean vaaleissakin on vain 1 ehdokas ja äänestysprosentti on 100%.

Tapasin viime kesänä kaksi soulilaista nanotegnologian vaihto-opiskelijaa, joista toinen oli sen verran kiinnostunut matkakokemuksistani, että tuli kotiini kummastelemaan maasta tuomiani tuliaisia, kirjoja, postimerkkikoelmia jne. Kun hän näki Pohjois-Korean valtion virallisen kutsun omalla äidinkielellään, hän hiljeni ja rupesi itkemään. Kun kysyin miksi hän vastasi: "Ensimmäinen kerta elämässäni, kun luen propagandaa omalla äidinkielelläni. Suren Korean kansan kohtaloa."

Pohjois-Koreasta loikanneiden kansalaisten, agenttien tai korkea-arvoisten sotilasupseereiden tositarinoista on kirjoitettu jo useita teoksia. Uusin niistä on Jong-il Kim:n Japaniin loikanneen yksityiskokin salanimellä kirjoitettu paljastuskirja: "Diktaattorin keittiömestari". Kirjailijat ja loikkarit elävät Etelä-Korean hallituksen suojeluohjelmassa saaden uuden henkilöllisyyden ja elämän, koska myös Etelä-Koreaan, Kiinaan ja Japaniin on soluttautunut pohjoiskorealaisia agentteja loikkareita metsästämään. He eivät halua, että totuus ja tieto maan hallinnosta ja sen johtajien salatusta luksuselämästä jatkuvine juhlineen leviää. Käytännössä lähes koko kansakunta elää kurjuudessa työleireillä samaan aikaan, kun eliitti perheineen vain juhlii luksusbileissä omilla merenrantahuviloillaan sotilasvartiossa.

Itsekkin sain kirjailijoiden vainoamisesta tuta, kun esikoisteokseni (Sirkus Pjongjang - Keikka Pohjois-Koreaan, Kustannusosakeyhtiö Revontuli) vuoden 2013 julkaisun jälkeen menetin samalla vuosikausia kestäneen (1997-2013) yhteyden Pohjois-Korean suurlähettiläisiin mm. Tukholman Suurlähetystössä. Matkajärjestelyjen lomassa olen tutustunut suurlähettiläiden perheisiin ja kerran kävin myös jo nyttemmin suljetussa Pohjois-Korean Suomen Suurlähetystössä Kulosaaren puistotiellä Helsingissä. Teoksessa paljastui kuitenkin kuinka salakuljetin maahan kaksi ammattijournalistia, jonka jälkeen sain elinikäisen porttikiellon valtioon, koska journalisteilta on maahan pääsy ehdottomasti kielletty. Lähetystöneuvokset eivät enää vastaa edes viisumitiedusteluihin.

Seuraavana tavoitteenani onkin vierailla Etelä-Koreassa ja matkata katsomaan raja-asemaa toiselta puolelta ja toisesta näkövinkelistä. Olen reissuillani opetellut hiukan korean kieltäkin ja Korean niemimaan ja kansan historia kiinnostaa muutenkin.

Oli miten oli, tämän uutisen valossa Kim Jong-un on ilmeisesti jälleen nukkunut huonot yöunet ja noussut ylös väärällä jalalla. Saa nähdä tulevaisuudessa; miten tämä vuosikymmeniä jatkunut kansan kahtia jakava selkkaus lopulta päättyy? Tarvitaanko sota Korean niemimaan vapauttamiseksi tai yhdistämiseksi vai löytyykö lopulta poliittinen ratkaisu?

Molemmat maat haluavat yhdistymistä, mutta samalla käyttöönsä oman maan poliittisen järjestelmän, joten käytännössä maat ovat täydellisessä pattitilanteessa. Toisaalta Etelä-Korean hallinto on ilmoittanut: "Jos yhdistymme, Korea ajautuu taloudelliseen katastrofiin tuloerojen johdosta."

Kiinakin on ottanut useasti kantaa ilmoittamalla välillä entisen liittolaisensa ryhtyneen ydinasekokeineen heidän silmissään "kauhukakaraksi" ja välillä välit taas lämpenevät. Kiina on avautunut, joten onko se lopulta myös Pohjois-Korean ainoa vaihtoehto?

 
 

lauantai, 9. tammikuu 2016

Johtaja juhlii - kansa kärsii

kim_2701423b.jpg
 

Tänään on Kim Jong-unin synttärit. Saa nähdä tuleeko uusi ydinkoe? Ainakin bileisiin lennätetään Dennis Rodman tai vastaava laulamaan kansalle televisiossa propagandaa, kuten pari vuotta sitten. Taitaa ainakin Hennessey -konjakkia mennä korikaupalla, kuten isälläänkin. Jos joku haluaa tietää enemmän eliitin salaisista bileistä ympäri maata, suosittelen Kenji Fujimoton Diktaattorin keittiömestari -teosta. Hän toimi vuosikausia Kim Jong-ilin hovin henkilökohtaisena kokkina ennen kuin loikkasi Japaniin. 

Kirjassaan hän kuvailee tarkat yksityiskohdat karttoineen ympäri maata sirotelluista luksuspalatseista, joissa on oma juna-asema, sotilasvartiointi, elokuvateottereita, tenniskenttiä, keilaratoja, juhlatiloja ja uima-altaita. Juhlaillallisia järjestetään joka ilta ja viihteestä vastaavat pakotettujen juomakilpailujen lisäksi "viihdytysjoukot", jolloin vuosikausia koulutuksessa olleet maan kauneimmat ja tarkastuksestä läpi päässeet tanssitytöt pakotetaan riisuutumaan alasti. Tämän jälkeen tytöt jaetaan puolue-eliitin kesken yksityisiin huvimajoihin. Usein nämä palatsit ovat vuoristossa tai meren rannalla ja laituriin on ankkuroitu luksuspaatti vaikka oma kansa kärsii äärimmäisessä köyhyydessä.

Kaikki valuutta käytetään eliitin ulkomailta tilattuihin luksustuotteisiin ja asevarusteluun. Riisiä kansalle ei osteta vaan he ovat oman onnensa nojassa. Viimeksi suuren nälänhädän aikana kuoli tarkkailijoiden ja Punaisen Ristin arvioiden mukaan lähes 4 miljoonaa ihmistä. Suuri osa maaseudulla asuneita lapsia. YK:n viime vuotisen raportin mukaan maan johtajat ovat syyllistyneet rikokseen ihmisyyttä vastaan. Sananvapautta, mielipidevapautta ja kokoontumisvapautta ei ole ja vaaleissa on yksi ehdokas. 

Kansalaisia pidätetään, kidutetaan ja joukkoteloitetaan mielivaltaisesti näytösluonteisssa julkisissa tapahtumissa, jonne kansa pakotetaan katsomaan ja jos ilmiantaja - 1/3 -osa maan väestöstä - saa kansalaisen kiinni yhdestäkin väärästä sanasta, koko suku kolmanteen polveen saakka lähetetään lappuelämäksi työleirille. Silti kansainvälinen yhteisö ei tee mitään 23 miljoonan pohjoiskorealaisen elämän pelastamiseksi.

Maassa harjoitetaan tuhat kertaa rajumpaa meininkiä kuin Saddam Husseinin Irakissa, mutta tilanteeseen ei puututa vaikka Kiinakin sanoi jo kaksi vuotta sitten: "Jos menette sinne, me ei puututa." Uskomatonta vitkastelua. Ihmiset kokevat suunnatonta epäinhimillistä kidutusta ja kärsimystä koko elämänsä ajan, mutta kukaan ei välitä. Kai siksi, koska maassa ei ole öljyä tai muita luonnonvaroja. Jos öljyä olisi, Jenkit olisivat hyökänneet sinne jo kymmeniä vuosia sitten, kuten Irakiin. Ihmisten elämä vastaan kuningas Materia. Materia on tärkeämpää. Se kertokoon kansainvälisen yhteisön ja ihmiskunnan arvoista näinä päivinä.

Olen vieraillut maassa neljä kertaa kahden viikon matkan ajan vuosina 1998, 2000, 2001 ja 2004 ja matkojeni aikana minulta riistettiin ajattelun ja puhumisen vapaus. Myös liikkumisvapaus vietiin, kun minut lukittiin hotellihuoneeseen, josta en saanut omine nokkineni poistua. Vessaankaan ei saanut mennä yksin, kun egentti tuli mukaan. Sähköt maasta katkaistiin kello 22, jolloin alkoi myös armeijan määräämä ulkonaliikkumiskielto. 

Vaikka Suomessa on parhaillaan vakaviakin ongelmia turvapaikanhakijoiden, talouden ja hallituksen leikkauksien muodossa, verrattuna Pohjois-Koreaan asumme maanpäällisessä paratiisissa; suurimmalla osalla kansasta on katto pään päällä, puhdasta juomavettä, ruokaa jääkaapissa ja ennen kaikkea Vapaus. Vapauden arvoa ei voi ymmärtää ennen kuin sen menettää. Pidän kansamme ja myös henkilökohtaista vapautta niin tärkeänä, että kokemuksieni ja vapudenriiston jälkeen aina saavuttuani Moskovan junalla rajan yli, olen laulanut Maamme -laulun. Suurimpana tunteena on ollut aina kiitollisuus siitä mitä on, ei sitä mitä saisi vielä enemmän. Runsaudentunne.

Viime vuonna kotonani vieraili Turussa asuva eteläkorealainen nanotekniikan opiskelija. Näytin hänelle Pohjois-Koreasta ostettuja tuliaisia, kirjoja ja hallinnon kutsukirjeitä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pystyi lukemaan omalla äidinkielellään propagandaa kirjoista ja kirjeistä ja hän rupesi itkemään. Kysyin: "Miksi?" Hän vastasi: "Oman kansani kohtalon tähden." Milloin tämä järjettömyys saadaan loppumaan? Kansainvälisten sotilasasiantuntijoiden mukaan mahdollisessa alle viikon kestävässä sodassa kuolisi 5 miljoonaa pohjoiskorealaista, mutta silti 18 miljoonaa ihmistä ja tulevat sukupolvet pelastuisivat. Korea olisi jälleen yksi. Sitä toivoo myös 52 miljoonaa eteleläkorealaista. 

Miten on mahdollista, että vielä vuonna 2016 on tuollainen omaa kansaa sortava hallinto pystyssä? Veikkaan, että ei ole enää kauaa, koska Pohjois-Korealla ei ole enää liittolaisia. Tapahtuu romahdus, vallankaappaus tai sota. Visioni mukaan ennen eläkeikääni pääsen vierailemaan vapautetussa maassa samoissa paikoissa, joissa olen käynyt sortohallinnon aikaan. Toivon, että se hetki tulee mahdollisimman pian.

tiistai, 29. joulukuu 2015

Kiitos lukijoille vuodesta 2015!

Kansainv%C3%A4linen%20yleis%C3%B6.jpg

Näin loppuvuodesta tsekkasin blogin statistiikkaa, joka näytti keskimäärin 200 sivulatausta vuorokaudessa. Se tekee 73 000 sivulatausta vuodessa. Kiitos siitä! Blogin suosituin postaus on edelleen Kun koomikko romahtaa 86 000 lukijalla ja 3100 FB-jaolla.

Vuosi 2015 oli kirjoittajanurallani poikkeuksellinen. Blogin kirjoittamisen lisäksi alkuvuodesta sain tilaustyönä toisen ihmisen elämäkerran kirjoittamisen, jonka sain eilen valmiiksi. Kolmas teos on siis nyt valmis. Syksyllä 2015 saatoin loppuun toisen teokseni Ystäväni Moottorisaha - Tositarinoita leipätyöstä, joka julkaistaan alkuvuodesta 2016 tamperelaisen Celain Oy:n toimesta.


Yst%C3%A4v%C3%A4ni%20moottorisaha.jpg

Merkittävin edistysaskel tapahtui kuitenkin, kun löysin kirjoitustyölleni kansainvälisen kirja-agentin, joka alkoi edustaa töitäni syyskuusta 2015 lähtien. Jostakin luin, että sen mahdollisuus on 0,01%, kun taas teoksen läpisaamisen mahdollisuus Suomessa on 1%. Ensi töikseen agenttini myi kuukaudessa Sirkus Pjongjang - Keikka Pohjois-Koreaan -esikoisteoksen kansainväliset käännösoikeudet Puolan suurimmalle kustantantajalle Wydawnictwo Dolnoslaskielle viideksi vuodeksi. Teos on lisäksi käännetty englanniksi ja se saa Amazon -kirjakaupassa myynnin lisäksi rohkaisevia palautteita.

Teosta käännetään parhaillaan suomesta puolaksi ja alkuperäisenä suunnitelmana kustantajalla on julkaista se 2016 keväällä tai syksyllä 38,5 miljoonan puolalaisen ihmeteltäväksi. Agentti kertoi, että jos kirja menestyy Puolassa, se julkaistaan Euroopanlaajuisesti kovakantisena, pokkarina ja sähkökirjana ensin Saksassa ja sitten Briteissä. Pidän peukkuja!

Jatkan muiden kirjoitustöiden lisäksi tämän sekä BlogBook -blogin kirjoittamista vuonna 2016. Ensi vuonna jatketaan harjoituksia... 

Kiitos kaikille lukijoille vuodesta 2015 ja onnea ja menestystä vuodelle 2016!

- Juha

P.S. Pidän blogin luettavuutta tärkeänä ja siksi en ole pyynnöistä huolimatta lisännyt tänne bannereita ja mainoksia. Sama linja jatkuu vuonna 2016.

perjantai, 16. lokakuu 2015

Dekkarikirjailija Reijo Mäen metsästys

Olin viime kesänä istumassa legendaarisessa Uudessa Apteekissa tuopposella metsästämässä Reijo Mäkeä, kunnes viereeni istahti kolmekymppinen aurinkolasipäinen mies ruskeassa pikkutakissaan vaaleat pitkät hiukset pystyssä kädessään jonkinlainen musta laatikko. Molemmat olimme yksin, joten ei aikaakaan kun mies paiskasi kanssani kättä ja sanoi:
"Hello. I'm Martin from Scotland!"

Istuimme nurkkapöydässä piilossa tarjoilijoiden murhaavilta haukankatseilta, joten hän hyvin nopeasti nappasi takataskustaan taskumatin ja lisäsi:
"Tässä baarissa on kyllä hyvä viskivalikoima, mutta näin hyvää skottilaista savuviskiä täällä ei ole, ole hyvä."
Nappasin viskinystävänä maukkaat huikat, kunnes kysyin:
"Mikäs ihmeen laatikko sulla on mukana?" 

"Siellä on mun saksofoni, olen tänään Turussa keikalla."
"Ai missä ja millon, voisin tulla kattomaan?"
"Jazzklubi Monkissa klo 22."
Tsekkasin seinäkelloa, joka näytti 22:30.
"Mutta hei, sähän olet jo puoli tuntia myöhässä!"
"Joo, mutta relaa vähän. Meillä jazzmuusikoilla on hiukan liukuva työaika."

Seurasin häntä lopulta parin tuopin jälkeen klo 23 aikaan Monkiin, jolloin hän käveli kesken suomalaisen orkesterin jazzkappaleen suoraan estradille, otti työvälineensä laatikosta ja veti heidän päälle 10 minuutin magalomaanisen huippusoolon, laittoi instrumenttinsa koteloon ja tilasi tiskiltä pullon samppanjaa. Itse tein samoin ja yht'äkkiä pöytämme täyttyi Martinin uusista faneista. Näin se muusikoiden elämä välillä menee, olenhan seurannut heitä lähes koko elämäni, mutta tuon illan jälkeen Martinista ja minusta tuli hyvät ystävät. Vaihtelimme kokemuksia maailman turuilta ja toreilta.

Sain häneltä mm. tietää, että hän omistaa Skotlannissa oman pubin millä rahoittaa elämänsä ja oma lukunsa on se, että jazzklubeja on ympäri maailmaa, jollon hän on jatkuvalla maailmankiertueella; maksaahan asiakas kaiken lisäksi lennot ja hotellin. Harvoin olen tavannut niin onnellista, rentoa ja elinvoimaista ihmistä. Viimeksi kun soitin Martinille hän oli keikalla Berliinissä ja kutsui kovasti vierailulle maahansa.

Mutta mikä oli tarinan opetus? Jos haluat olla onnellinen, osta saksofoni ja perusta oma pubi!

P.S. Dekkarikirjailija Reijo Mäki löytyi kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti kesällä 2015 hänen kantakapakkansa Uuden Apteekin sijasta lopulta Turun pahimmasta räkälästä Tinatuopista, jossa hän oli juhlistamassa uuden kässärinsä valmistumista mm. Vares -elokuvien tuottajan kanssa. Koitin fanina vaihtaa muutaman sanan, mutta Reijo oli sen verran tuiskeessa, että kommunikointi oli mahdotonta. Ehkä siis näemme vielä jossain...

tiistai, 23. kesäkuu 2015

Mysteerikännykkä

© Juha Kurvinen

Istuin Kulosaaren Kasinon backstagella valmistautumassa keikkaan ja tankkaamassa moottorisahaani. Tsekkasin vielä sahan kaasuttimen säätöjen jälkeen välinetelinettäni, että kaikki oli oikeilla paikoillaan: keilat, pallot, terävät sapelit, omenat, oluttuoppi, kaksi pulloa olutta, oluttuoppivanne, suukapula, stetsoni, erityisvalmisteinen yleisöavustajalle puettava tempputakki sekä sen sisuksissa piilossa olevat rintaliivit.
    Viime hetken valmistelujen jälkeen istahdin tuolilleni, sytytin savukkeen ja vilkaisin kelloani; enää 5 minuuttia h-hetkeen. Samaan aikaan kun kuulin juhlasalista illan bändin soittoa, päätin tuttuun tapaani tarkastaa esiintymisasuni taskut ettei mikään avainnippu tai tupakka-aski jäisi rumasti taskuun pompottamaan. Heitin auton avaimet bäkkärin pöydälle, kunnes käteni osui outoon kapistukseen pikkutakkini etutaskussa. Otin sen esiin ja huomasin piteleväni kädessäni itselleni täysin tuntematonta Nokia Lumia -älypuhelinta. Illan orkesteri lopetti sopivasti soittonsa ja muusikon ryntäsivät huoneeseen, jolloin heiluttelin kännykkää kädessäni ja kysyin:
”Hei onks tää jonkun puhelin?”
”Mulla on Samsung”, yksi vastasi ja toinenkin puisteli päätään:
”Mulla on Iphone.”
Kukaan bändistä ei tunnistautunut omistajaksi, jätin mysteerikännykän bäkkärin pöydälle ja menin hämilläni heittämään puolen tunnin keikan.
    Keikan jälkeen tein vielä rundin keittiössä kyselemässä tarjoilijoilta, josko joku olisi laittanut kännynsä vahingossa väärän pikkutakin taskuun. Kaikki puistelivat vaan päätään ja keikkahikiäni pyyhkiessäni otin sen käteen ja huomasin, että lukitusnäyttöä ei ollut. Rupesinkin pläräämään yhteystietoja tarkoituksena löytää omistaja ja saada vastaus mysteerille; miten tuntematon kännykkä on itsestään ajautunut keikkatakkini taskuun? 
    Lopulta löysin yhteystiedosta: ”Sisko”, ja pyyhkäisin sen soittoon. Hetken kuluttua kuului: ”Marjaana.” ”Moi, tässä Juha. Mä löysin kännykän, josta sun numeron. Onko sun siskolta kadonnut kännykkä?” Toisessa päässä oli hetken hiljaista, kunnes kuului innokas vastaus:
”On! Oletko sä poliisi?!”
”Eikun mä olen jonglööri.” Marjaana mietti hetken, kunnes sanoi:
”No johan jotakin. Mä kuule pyydän mun isosiskoa soittamaan sulle heti niin selviää tämä selkkaus.”
    En ehtinyt vetää montaakaan henkosta keuhkoihini, kunnes Lumia pärähti:
”Petra täällä hei. Se on mun kännykkä.”
”Ok. Hyvä juttu, että omistaja löytyi, mutta voisitko kertoa miten ihmeessä sun kännykkä on joutunut mun pikkutakin taskuun?” Petra mietti hetken, kunnes sanoi:
”Sä et siis ole poliisi?”
”En, kuinka niin...?”
"Missä sä nyt oot?”
”Kulosaaren Kasinolla. No kerro nyt edes miten sä kadotit sun kännykän, jos sitä kautta päästäisiin eteenpäin.”
”No, siis me oltiin elen mun siskon kanssa viettämässä Turun Taiteiden Yötä Nightclub Marilyn -yökerhossa ja sitten...”
”Hei nyt alkaa poltaa, olin itse eilen Lynissä keikalla.”
”ja sitten siihen meidän pöytään tunki istumaan kaksi lipevää tummaihoista miestä, jotka yritti väkisin repiä meitä tanssimaan. Istuivat siinä hetken jotain säätämässä ja kun he lähtivät, huomasin että mun käsilaukusta oli mun Nokia Lumia hävinnyt.”
”No mitä sitten?”, kysyin tiedonjanoisena.
”Mentiin sanomaan pokelle, et noi miehet vei mun kännyn ja portsari eristi ne backstagelle odottamaan poliisia.
”Mihin kellonaikaan tämä oli?”
”Muistaakseni noin yhden aikaan.”
”No mä olin just sillon rentoutumassa keikan jälkeen kavereiden kanssa baarissa ja mun pikkutakki oli siellä samaisen bäkkärin naulassa roikkumassa.”
”Noh, poliisit kuitenki tuli ja miehet päästettiin menemään, koska mitään ei tutkimuksista huolimatta heidän hallustaan löytynyt.” 
    ”Tämähän on selvä tapaus; rosvo sujautti siinä odotelleessaan varastamansa kännykän mun pikkutakin taskuun, jotta pääsisi kuin koira veräjästä.” ”Niinpä, mä annan tän sun numeron sille tutkijalle niin se voi soittaa.”
”Ok, miten toimitan kännykän sulle takasin?”
”Jos voit oottaa siellä Kulosaaressa about 20 min niin tuun hakee.”
”Kyllä mä voin.”
”Ok. Nähdään...”
    Pakkasin keikkarojujani matkalaukkuun, kunnes ovelle koputettiin ja ovelle saapui nuori kaunis blondi:
”Eksyin keittiöön, mutta siellä sanottiin, että bäkkäri olisi täällä. Ootsä Juha?”
”Jooh, tässä on sun puhelin.”
Petra oli niin onnessaan että tuli halaamaan: ”Tuhannet kiitokset.”
    Kotimatkallani Turkuun rikosetsivä vielä soitti ja pyysi kuulusteluun ja suostuin todistajaksi. Lopulta kännykkävarkaat jäivät kiinni ja saivat tuomionsa. Kaikkea tällaista voikin sattua vain paria minuuttia ennen keikkaa.