LasVegas_Sign-normal.jpg

U.S.A. Nevada, 2004:

Istuin lentokoneessa matkalla kohti Las Vegasia ja täytin lentoemännältä lainatulla kynällä maahantulokaavaketta: "Oletko Natsipuolueen jäsen?" Meinasin laittaa huumorimielessä kyllä, mutta tulin järkiini ja päätin välttyä ongelmilta. Seuraava kaavakkeen kysymys kuitenkin sai minut repemään: "Oletko osallistunut kansanmurhaan?" Olen täysin varma, että Saddam Hussein jäi alunperin kiinni vastattuaan tähän kysymykseen oikein.

Naureskellessani Jenkeille 
muistelin samalla kahden viikon takaisia tapahtumia. Olin ollut esiintymässä taikuri Iiro Seppäsen juontamassa Mitä Ihmettä -televisio-ohjelmassa. Minut oli laitettu samaan pukuhuoneeseen yhdysvaltalaisen moottorisahajonglöörin Mad Chad Taylorin kanssa, jonka tehtävänä oli rikkoa Guinness -maailmanennätykseni, 52 heittoa kolmella aidolla moottorisahalla. Mad purki rahtilaukuistaan moottorisahojaan, kunnes tokaisin:
”Voinko tsekkaa sahojasi?” Mad oli pitkään hiljaa ja empi. Lopulta hän sanoi:
”Ok, se sopii” ja ojensi minulle sahansa.

Huomasin, että kahdesta sahasta oli terä pyöristetty kokonaan niin, että osuessaan käteen ne lähinnä vain hieroisivat. Kolmannessa sahassa terä oli käännetty väärinpäin ja joka toinen piikki oli poistettu ja jäljellä olevat oli pyöristetty niin, että sillä saisi juuri ja juuri lastulevyn poikki täysillä kierroksilla voimakkaasti painaen. Olin niin käärmeissäni etten sanonut mitään. Paikalla ei ollut edes Guinnessin virallista valvojaa ja itse olin aikasemmin kaksi kertaa taiteillut henkeni kaupalla oikeiden ja virallisten sääntöjen mukaan. Nyt tämä yhdysvaltain kilpailijani oli rikkomassa ennätystäni kaiken lisäksi omalla maaperälläni niin, että sadoilletuhansille suomalaiskatsojille ei kerrottaisi käytössä olevista huijaussahoista. Mad heitteleli feikkisahoilla 88 heittoa ja tuottaja teki virallisen todistuksen Guinnessille siitä, että tempussa käytettiin aitoja sahoja. Suomen kansaa siis kusetettiin ja kysyinkin vihaisena tuottajalta:
”Miksi teet näin. Lennätät Jenkeistä asti pellen rikkomaan perisuomalaisen ennätyksen”
”Juha, katsos näin saadaan lisää katsojia”

Vitutukseni laantui vasta, kun pukuhuoneeseeni tuli Las Vegasilainen kuuluisa alamme manageri, pulska ja silmälasipäinen Sal Murillo, joka murjaisi:
”Kiitos heinosta esityksestä. Haluaisin sut Las Vegasiin esiintymään. Voitko tulla huomenna hotelli Presidentin aulaan ilta kuudelta”
”Mikäs siinä” vastasin innoissani.
”Ja ota mukaan se taikurikaverisi Jori A. Kopponen”
Tapaamisemme meni hyvin Sal halusi meidät Las Vegasiin neuvotteluihin. Säpsähdin ajatuksistani, kun lentoemäntä saapui luokseni:
”Oletteko te herra Kurvinen”
”Ky.. Kyllä” vastasin ihmeissäni
”Ilmoitan vain, että sain juuri tietää Frankfurtista, että kaikki matkatavaranne ovat kadonneet. Teidän pitää tehdä katoamisilmoitus kohta laskeutuessamme Denverin lentokentälle”
Perkele sentään, ajattelin. Elämäni tärkein liiketapaminen ja kaikki mainos- ja esiintymisvälineeni sahoineen olivat kadonneet.

Denverissä jonotimme tullin maahantulotarkastukseen pari tuntia, kunnes pääsin ristikuullusteluun:
”Miksi olette tulleet maahamme?”
”Jonglööritaiteilijana olen liikkeellä”
Sitten puhuttiin 10 minuuttia niitä näitä, kunnes jälleen:
”Miksi olette tulleet maahamme?”
Päästyämme ristikuullustelusta Kopponen oli niin innoissaan Yhdysvaltoihin saapumisesta, että polvistui ja suuteli lentokentän lattiaa. Tein katoamisilmoituksen ja jatkolentomme lopuksi saimme todistaa mieletöntä valoilotulistusta, kun laskeuduimme keskelle Las Vegasia rakennetulle lentokentälle. Tästä olimme kuulleet, lukeneet ja nähneet elokuvissa ja televisiosarjoissa: kaupunki, joka ei nuku koskaan. Kaupunki, jossa mallinnäköiset hoikat ihmiset juhlivat hienoissa vaatteissaan läpi yön.

Heti kasinohotellimme aulaan saavuttuamme todellisuus iski vasten kasvoja. Miesten dresscode puvun sijasta viiden tähden kasinolla oli shortsit, valkoiset koripallokegät, t-paita ja lippis. Naistenkin keskipaino oli noin 130 kg ja kaikissa ravintoloissa tarjoiltiin noin neljä kertaa isompia annoksia kuin Suomessa. Elokuvat ja Las Vegas -mainokset olivat huijanneet meitä: missä kaikki hoikat mallinaiset lymysivät? Päätimme ottaa asiasta selvää ja lähdimme huippukasinoiden yökerhokierrokselle. Pettymykseksemme kaikki yökerhot olivat joko kiinni tai lähes autioita ja juuri, kun juhlat olivat alkaneet, yökerhot panivat ovensa kiinni kello kaksi yöllä. Tämän jälkeen emme löytäneet juhlia mistään ja palasimme pettyneinä huoneisiimme.


”Kaupunki joka ei nuku koskaan” naureskelimme. Stadin ahtaassa Lost and Found -ravintolassakin oli paremmat bileet kuin Las Vegasissa. Lisäksi Las Vegasin tunnelma oli painajaismainen. Kaikki olivat iloisia ja ylienergisiä ja hymyilivät leveästi valkaistua hammasriviä vilautellen. Kaikki olivat innoissaan, kun kuulivat, että olimme tulleet Suomesta saakka, mutta kun kysyimme: ”Tiedätkö missä päin Suomi on?” vastaus usein kuului:”Onko se jossakin Kiinan lähellä?” Kaikki oli teennäistä ja keinotekoista. Amerikkailaisten kiiluvista silmistä ja ylitsepursuavasta hymystä tuli mieleen joku pelottava uskonlahko. Ja televisiosta sääennustetta katsoessani en yhtään ihmetellyt miksi ylienergisyys oli tarttunut koko kansakuntaan: sääennustajakin hymyili leveästi, huusi innoissaan ja pomppi ympäriinsä kuin marakatti sinappia anuksessaan. Amerikka olikin suomalaiselle mentaliteetille painajainen.

Ja mitään negatiivista tai realistista amerikkaiset eivät sietäneet, he ottivat sen loukkauksena maataan kohtaan. Yhdelle lasvegasilaiselle sanoin: ”Ihmetttelen, kun kaikissa yökerhoissa sisäänpääsyyn vaaditaan passi. Kai se on terroristi-iskujen perintöä. Ei meillä tälläistä Suomessa ole” Tästä Jenkki suuttui niin, että poistui vihaisena pöydästämme. Hän vielä huusi perääni: ”Viet ilman tästä huoneesta!” Amerikassa piti siis hymyillä kokoajan ja kehua toisia.

Parin päivän ryyppäyksen jälkeen tapasimme vihdoin managerimme Sal Murillon. Kerroimme, että näytekeikkamme ei onnistu, koska Lufthansa hukkasi kaikki esiintymisvälineet. Sal ei ollut tästä moksiskaan vaan kertoi:
”Aladdin kasino on kiinnostunut yhteisesityksestänne. Show'nne nimi olisi Crazyfinns, kestoltaan 45 minuuttia. He tarjoavat sopimusta siten, että teillä olisi kaksi näytöstä illassa klo 18 ja 20. Kaikkina muina päivinä paitsi maanantaina, jolloin teillä olisi vapaata.”
Kopponenkin kiinnostui ja kysyi:
”Haluavatko he minulta tupakansyöntinumeron joka näytökseen?”
”Kyllä, sehän on päänumerosi”
”Sitä pitää miettiä, mulla palaa suu joka keikan jälkeen”
”Mikäs olisi liksamme?” kysyin myöhemmin Salilta sähköpostitse:
”Me hoidamme työluvat kuntoon. Liksanne olisi 1000 dollaria per päivä per mies eli 365 000 dollaria vuodessa per taiteilija. Kasinolta lisäksi saatte sviitin ja ruoat”
”Kiitos tarjouksesta. Me mietimme tätä. Ei tässä muuta ongelmaa, kun tämä pituus, 2 vuotta. Ja Kopposen suun palamiselle pitäisi keksiä joku ratkaisu.”

VEGAS1%20003-normal.jpg
(CrazyFinns managereineen Aladdin -kasinolla.)

Olimme innoissamme, että amerikkalaiset olivat kiinnostuneita esityksestämme. Samalla olimme mietteliäitä: 2 vuotta putkeen vain yksi vapaapäivä viikossa kaksi näytöstä illassa. Aikasemmin olin esiintynyt Silja Europalla 2 kuukautta yhteen menoon ilman vapaata moottorisahaesitykseni kanssa ja sen jälkeen tarvitsin kuukauden loman rasituksen johdosta. Silloin oli yksi näytös illassa ja nyt niitä olisi kaksi.

Kaikesta huolimatta päätin suostua diiliin. Kopponen sanoi miettivänsä ja ottavansa yhteyttä Suomeen tyttöystäväänsä Krisse Salmiseen, joka parhaillaan luotsasi Suomen katsotuinta televisio-ohjelmaa KrisseMiettimisen lomassa päätimme tutustua tarkemmin Las Vegasiin. Jos kaikki bileet olisivatkin vanhassa kaupunginosassa Tripillä. Otimme taksin ja menimme mielenkiinnosta ensimmäiseen näkemäämme strippiluolaan. Ennen kuin pääsimme sisään, meidän oli tilattava neljä paukkua etukäteen. Tilasimme kahdeksan Gin Tonicia ja menimme pöytään ihastelemaan tunnelmaa. Luolassa oli kaksi catwalkia, joita pitkin maailman upeimmat naiset keinuivat edestakaisin rinnat paljaana. Välillä he liimautuivat kiinni tankoihin ja pyörivät niiden ympärillä kuin rakastellen niitä. Tätä näytöstä oli kokoontunut seuraamaan vanhojen kuolaavien miesten kerho, jotka heittelivät dollareita lavalle. Näytöksen seuraamisen keskeytti vähän väliä stipparit, jotka tulivat luoksemme pöytään istumaan:
”Jos haluat suudella nänniäni, se maksaa 50 dollaria”
Emme halunneet. Mutta viiden minuutin välein tuli uusi tyttö. Aloimme kyllästyä ja meillä oli ulkopuolinen olo. Olimme nuoria miehiä vanhusten luolassa. Ja saimme seksikiä muutenkin kuin maksamalla siitä. Näin ainakin luulimme. Mutta Las Vegasista emme viikon aikana löytäneet ainoatakaan kunnon juhlia missä olisi voinut muodostaa tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. ”Ehkä nyt on low season” Kopponenkin totesi.

Toinen hämäävä piirre kaupungissa oli, että siellä ei kirjaimellisesti saanut eikä voinut kävellä missään. Missään ei ollut kävelyteitä ja kaikki liikkuivat autoilla. Kerran päätimme kävellä kasinoltamme 500 metrin päässä olevalle toiselle kasinolle tienpiennarta pitkin, kunnes poliisit pysäyttivät meidät puolessa välissä:
”Mitäs täällä kävellään?”
”Olemme menossa tuohon kasinolle 200 metrin päähän”
”Ette saa kävellä täällä. Tilatkaa taksi”

Amerikkalaiset eivät saa kävellä missään ja samalla ihmettelevät miksi ovat maailman lihavin kansa? Kävimme lisäksi katsomassa alamme näytöksiä eri kasinoissa ja olimme yllättyneitä joidenkin esitysten alhaisesta tasosta: ”Pystymme paljon parempaan” totesin, johon Kopponen vastasi: ”Nään sut sieluni silmin tossa lavalla heittelemässä sahoja AC/DC:n tahdissa, jolloin peset kaikki paikalliset jonglöörit” 

Viikon päätteeksi oli loppupalaverin paikka. Olimme kiperien kysymysten ääreellä, koska kyseessä oli valinta rahan, kuuluisuuden, unelman, menestyksen ja toisaalta sitten tyttöystävän ja perheen väliltä? Mikä on elämässä tärkeintä; oman unelmansa toteuttaminen vai perhe? Kopponen lopulta aloitti ja sanoi Salille: ”Olen miettinyt tätä monelta kantilta ja en pysty suostumaan tarjoukseen. Tärkein syy on se, että jokaisella keikalla suuni palaa sisältä ja sen parantumiseen menee pari päivää. Jos näytöksiä olisi kaksi illassa suu palaisi vielä pahemmin ja se ei ehtisi parantua seuraavaan näytökseen. Ja toinen syy on se, että tyttöystäväni ei voi muuttaa tänne, koska hänellä on oma suosittu tv-ohjelma Suomessa. Ja kolmas syy on se, että olen juuri saanut lapsen. Perheeni ei voi tulla tänne ja en voi olla erossa perheesäni” ”No sepä ikävää” Sal sanoi ja lisäsi: ”Mitäs Juha?”
”Voisin harkita yksin jäämistä, mutta showni kestää maksimissaan 30 minuuttia ja sitä olen harjoitellut nyt 15 vuotta. 15 minuutin lisääminen ei tuosta noin vain onnistu. Mielellään esiintyisin yhdessä jonkun kollegani kanssa, mutta tällä aikataululla Kopposen tilalle on mahdoton löytää ketään.” vastasin ja lisäsin loppuun puoliksi huumorilla: ”Niin ja ahdistaa, kun täällä ei saa kävellä missään, minulla ei ole varaa lihoa”
”Selvä, ehkä aikataulu tällä kertaa on huono, mutta ei haudata ideaa. Crazyfinns Show voi toteutua joskus myöhemmin, kun ajankohta on teille parempi”

Puoli tuntia ennen koneemme lähtöä kävin vielä Las Vegasin lentokentän löytötavatoimistossa kysymässä esiintymisvälineideni ja matkalaukkujeni perään. Virkailija löysi ne takahuoneesta ja sanoi:
”Täällä nämä ovat koko viikon maanneet”
Katsoin innoissani laukkujani ja niihin kiinnitettyjä lappuja:
”Kiireellinen. Toimitettava välittömästi Mandalay Bay -kasinolle huoneeseen numero 302”
Helsinki-Vantaalle saavuttuamme otimme välittömästi taksin Lost & Found -ravintolaan, jonne oli seksuaalivähemmistöjen lisäksi kokoontunut runsas taiteilijajoukko kirjailijoineen ja muusikoineen. Saimme yhdessä yössä aikaiseksi paremmat bileet mitä Las Vegas pystyi tarjomaaan koko viikossa. Suomeen saavuttuani Mitä Ihmettä Guinness ME -jakso esitettiin, jolloin puhelimeni täyttyi kymmenistä pahoitteluviesteistä: "Maailmanennätyksesi on rikottu!" En edes viitsinyt vastata ja kertoa sitä, että Jenkki käytti sääntöjen vastaisia huijaussahoja ja paikalla ei ollut edes virallista valvojaa. Suomalaiskatsojat kuitenkin pahaksi onnekseni uskoivat kaiken mitä näytelmässä tapahtui, joten minusta tuli hetkessä yhdessä yössä "entinen mestari". 

Ehkä tämä oli Crazyfinns -tiimimme ja Las Vegasin suurin paradoksi: Amerikassa ja Las Vegasissa kaikki oli keinotekoista valkaistune hampaineen ja tekohymyineen, mutta me olimme kaurismäkeläisesti aitoja suomalaisia, kuten sahoissani sääntöjen mukaiset aidot terätkin. Kaikki kollegamme oli puettu frakkeihin tai vähintään tummaan pukuun, mutta itse pukeuduimme rocktyyliin farkkuihin ja t-paitaan. Kollegojemme kaikki yleisöavustajat ja käsikirjoitukset olivat tarkkaan etukäteen harjoiteltu ja sovittu, kun taas me rakastimme sponttaanisuutta, yllätyksiä ja epävarmuutta.

Mikä sitten on tärkeintä; keinotekoinen vai todellinen? Se mitä muut minusta ajattelevat vai se mitä itse itsestäni ajattelen? Mene ja tiedä, mutta ehkä Las Vagas joskus vielä tulevaisuudessa saa nähdä palan suomalaista aitoutta ja hulluutta, kunhan oikea sakki ja kuvio saadaan aikaiseksi? Kysyntää olisi ja tekijöitä jossakin piilossa pitämässä kynttilää vakan alla..., mutta sillä tekniikalla ei tehdä unelmista totta. Jos haluaa kurotella tähtiin, kannattaakin piiloutumisen sijasta valuttaa tulisoihdun kankaaseen kunnolla sytysysnestettä, sytyttää se ja nostaa korkealle ilmaan. Sitähän se itse Vapauden patsaskin esittää.

Olen monesti miettinyt, että missä olisin jos tuolloin olisin jättänyt tyttöystäväni, panostanut hommaan kaikki likoon ja hommannut toisen partnerin, toteuttanut CrazyFinns -konseptin ja allekirjoittanut elämäni rahakkaimman esiintymissopimuksen? Olisinko amerikkalaistunut kuten ex-taikuri Iiro Seppänen? Asuisinko Losissa ja tuottaisin omaa CrazyFinns -ohjelmaa vai istuisinko lasvegasilaisen kasinon takahuoneessa alkoholisoituneena ja masentuneena työhöni edessäni elinikäinen esiintymissopimus kuten monille on käynyt?

Koskaan ei voi tietää ja koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa asiasta selvää. Uskon kuitenkin elämässäni eniten intuitioon, koska se on aina oikeassa. Ja silloin intuitioni sanoi, että ei kiitos. Mutta mitä intuitio nyt sanoo? Well.. ensin pitää lähteä kaljalle, jotta intiaaniviisauden mukaan; sielu ehtii mukaan ajatukseen...Juttuja pitää mutustella ja pitää tarkkaan miettiä mitä ovia elämässään uskaltaa laittaa kiinni kuitenkin siinä tiedossa, että aina kun yksi ovi sulkeutuu, aukeaa toinen ovi... ovi tuntemattomaan.


logo1-normal.jpg

Juha Kurvinen